Miten suhtaudun urheiluun?

Hei!

Ajatuksenani on pitkästä aikaa yrittää päästää sisäinen runosuoneni valloilleen ja kirjoittaa ihan yleisesti elämään liittyvistä asioista (koska matkustusteema ei ole aivan perussettiä elämässäni, vaikka blogi on paljolti tähän teemaan toistaiseksi keskittynyt). Viime aikoina on tullut monesta eri yhteydestä esille tämä aihe ja silmäni ovat osuneet kyseistä aihetta koskeviin kirjoituksiin monessakin eri lähteessä, oikeastaan ihan sattumalta.

Miten suhtaudun liikuntaan? Miten suhtaudun urheiluun? Mikä urheilun rooli on? Siinä nyt muutama kysymys, joihin pohdin vastauksia omalta kohdaltani.

Ensinnäkin; kaikki, jotka tuntevat minua yhtään jostakin yhteydestä tai ovat lukeneet vanhaa blogia, tietävät kilpaurheilutaustani. Kilpahiihto on ollut hyvinkin merkittävä osa elämääni ja arkeani jo kymmenvuotiaasta saakka. Koko ajan siitä muodostui entistä tärkeämpi ja merkittävämpi asia, mitä vanhemmaksi kasvoin. Odotukset ja tavoitteet alkoivat olla myöskin entistä korkeammalla.

Kuitenkin myös minua yhtään tuntevat ja/tai entistä blogia lukeneet tietävätkin, että kaikki ei ole mennyt niin kuin käsikirjoitus. Mutkia on ollut paljon matkassa ja erilaisia ongelmia on ollut melkoinen kirjo. Erilaisten vaiheiden ja vastoinkäymisten kautta oma ajatusmaailma ja suhtautumiseni urheiluun on muokkautunut myös merkittävästi.

Kaiken täytyy tietenkin lähteä siitä, että pitää jostakin lajista hirveän paljon, kokee olevansa siinä hyvä ja treeneihin on mukavaa lähteä. Tämä on lähtökohta ja tärkein siinä mielessä, että se luo edellytykset myönteiselle kehitykselle. Tämä palo minusta on aina löytynyt, eikä se vaikeinakaan aikoina hiipunut. Pikemminkin päinvastoin. Järkkymätön motivaatio, joka ailahtelee, mutta ei lopu. Ei sitten millään. Periksiantamaton tahto taistella, joka ei järkähdä, vaan se pysyy. Halu tehdä, vaikka mistään ei tule mitään.

Asenne, joka on ratkaissut paljon. Toivo paremmasta, jotta sisäinen palo ei sammuisi. Usko huomiseen, jota ilman ei voi saavuttaa mitään. 

Jos tärkeintä on lähteä, niin sitä ainakin on tehty.

Oma suhteeni liikuntaan ja urheiluun on vaihdellut viimeisen kymmenen vuoden aikana paljon - suurin muutos on tapahtunutkin siinä, että mikä tahansa liikkuminen voi olla ihan terveyttä edistävää ja toisinaan myös aivan riittävää.  Sen ei tarvitse olla aina hampaat irvessä ja viimeisillä voimilla puurtamista, hikipisaroiden valuessa silmiin. Sitäkin tarvitaan, mutta usein vähemmän on enemmän. Laatu korvaa määrän. Vanhoja toteamuksia, jotka pitävät paikkansa. Kantapään kautta kokeiltu ja oikeiksi todettu.

Aiemmin saatoin ajatella, että koulun liikuntatunnit tai muu hyötyliikunta ei ole urheilua. Pyöräilykään ei ollut urheilua, jos en lähtenyt töikseni treenimielessä. Nykyään pyöräilen vähintään 10 kilometriä päivässä kouluun/töihin ja vaikka se onkin hyvää hyötyliikuntaa, menee se kiireisinä päivinä myös kevyestä treenistä. Ei tarvitse potea niin huonoa omaatuntoa siitä, etten ole liikkunut tänään yhtään! Minua on kuitenkin kuljettanut omat lihasvoimani. Voin kyllä rehellisesti todeta, että olen joskus koulu- ja työmatkapyöräilyjen jälkeen niin hikinen, että on pakko mennä suihkuun. Ihan oikeasti tulee hiki ja sehän se on oikean urheilun merkki vai? Varsinkin talvella, kun pusket puoli tuntia umpihangessa lumituiskussa. Helppoa ja kivaa? Todellakin.

Oma ajatusmaailmani liikunnan ja urheilun välillä oli aikoinaan hyvin jyrkkä. Olin tarkka siitä, minkä laskin urheiluksi ja minkä liikunnaksi. Joskus merkitsin vielä erikseen ns. muun liikunnan, mitä tein lajiharjoittelun lisäksi, koska sitä ei missään nimessä laskettu kokonaiskuormitukseen tai merkitty harjoituspäiväkirjaan. Tämä kyllä jäi melko pian, koska kaiken mahdollisen kirjaaminen ei ollut ehkä optimaalisinta ajankäyttöä edes himotreenaajan mielestä.

On liikunnalla ja urheilulla mielessäni edelleen selvä merkitysero, mutta ei niin jyrkkä kuin aiemmin. Miettii esimerkiksi kilpaurheilua ja harrasteliikuntaa. Kummassakaan ei mitään väärää, mutta kilpaurheilija vaatii itseltään valtavan paljon enemmän ja parhaimmillaan se ottaa 24 tuntia vuorokaudesta seitsemänä päivänä viikossa. Se osaa olla pahimmillaan hyvinkin raskasta. Tiedän sen itsekin. Jossain vaiheessa kaikki tekeminen muuttuu pakonomaiseksi, rutiininomaiseksi suorittamiseksi ja tekemisestä katoaa ilo, jos vaan jatkuvasti vaatii itseltään enemmän. Siitä tulee noidankehä, jota ulkopuolelta tulevat ohjeet ja palaute ruokkivat. Alat suorittaa päivästä toiseen miettimättä mitään. Henkinen kuorma kasvaa niin suureksi fyysisen suorituskyvyn ajauduttua tiensä päähän, että ylikuormitustila on väistämätön. Tavallinen kuntoilija osannee välttää tämän helpommin, koska he osaavat säädellä kuormitustaan paremmin, eivätkä viitsi laittaa itseään kärsimään niin usein. Urheilijalla kärsimyksellä ei ole rajoja. Voit juosta itseltäsi jalat alta. Silloinkin ajattelet, että tulipa tehtyä mahtava kova treeni. Miten vääristynyt mieli voikaan olla? 

Monilla urheilijoilla sisäinen motivaatio on niin vahva, että sen avulla puskee vaikka läpi harmaan kiven. Enkä sano, että se on ainoastaan hyvä asia. Olen sanonut nyt oman veljeni kohdalla, että peruslaiskan luonne on terveyden ja hyvinvoinnin kannalta turvallisempi kuin ylitunnollisen, itseltään aina parempaa suoritusta vaativan luonne. Jos veljelläni on pieni flunssa, hän valitsee mieluummin jäädä kotiin kuin lähteä treenaamaan. Itse taas saan lähestulkoon kulkea pää kainalossa, mutta jos henki vielä vähänkin pihisee, niin vielä tulee lähdettyä. Tässä mielessä olemme kuin yö ja päivä. Molemmissa on puolensa.

Näin jälkikäteen tarkasteltuna, jossain vaiheessa suhteeni liikkumiseen ja urheiluun oli pikemminkin sairaalloista kuin normaalia. Ihmettelen itsekin, miten pystyin nauttimaan siitä. Jollain kieroutuneella tavalla varmasti nautinkin, vaikka kroppa oli pahassa ylirasitustilassa, oli bakteeritulehdus elimistössä (mycoplasma), oli puhjennutta maitoallergiaa, hengenahdistusta, astmaa, mahakipuja ja kaikkea muuta. En osannut pysähtyä paikoilleni. Järkkymättömän motivaation, periksiantamattoman tahdon, halun tehdä, vaikka mistään ei tule mitään, sinnikkään asenteen, toivon ja uskon vuoksi minulla varmasti loppujen lopuksi meni terveydelläni ja hyvinvoinnillani leikkiessä niin monta vuotta. Kun ei yksinkertaisesti vain malta.

Päässä pyörii koko ajan ajatus, mitä muut tekevät? Mitä minä en tee? Mitä minun pitäisi tehdä, jotta tekisin yhtä paljon kuin muut? Hirveä halu oli vain kehittyä ja tulla paremmaksi vaikka väkisin, vaikka varsin hyvin voi jo päätellä, ettei menestys urheilussa ole pelkästä tahdosta kiinni. Jos se niin helppoa olisikin, niin kaikkihan niin tahtoisivat. Menestys on niin monen tekijän summa, ettei niissä tekijöissä tahdo pysyä perässä kukaan. Mikä on syy, mikä on seuraus? Hyviä kysymyksiä, mutta vastausta ei löydy. Hyviä arvauksia vain on.

Ja niiden varaan rakennettiin koko elämä, koko arki, jota elin sata ja kymmenenprosenttisesti. 

Lukioaikana koko pakka lopulta hajosikin, kun jatkoin samaan malliin ymmärtämättä, miten paljon pahaa teen itselleni jokaisella treenillä, johon kotiovelta lähden. Oma ymmärrys oli rajallista ja motivaatio niin hirveän suuri, että tällä hetkellä sellainen järkähtämätön sinnikkyys tuntuu uskomattomalta ja en tahdo tunnistaa itseäni tuosta kuvauksesta, vaikka se on otettu suoraan omasta silloisesta elämästäni. Tuo ihminen on jäänyt menneeseen aikaan, sitä ei ole samassa määrin enää olemassa.
Luonteeni ei ole silti muuttunut mihinkään, olen edelleen tunnollinen ja teen asiat kunnolla tai sitten en ollenkaan. Saan aikaiseksi, kun vain otan itseäni niskasta kiinni. Osaan kuitenkin nykyään ottaa rennommin ainakin treenaamisen suhteen. Edelleen osaan kuitenkin haalia elämääni niin monta asiaa päällekkäin, että toisinaan mietin, mitähän oikein ajattelin vai ajattelinko mitään. Todennäköisesti syynä on jälkimmäinen tai sitten liiallinen ajatustyö, josta ei seuraa mitään hyvää, kun on kyse minusta. Parhaimmillani ja pahimmillani olen joka paikan höylä, jonka pitäisi olla kahdessa paikassa samaan aikaan ja kolmannessa ihan tuota pikaa. Samasta syystä minusta on tullut aikatauluttamisen mestari.

Aiemmin kaikki pyöri vain urheilun ympärillä. Tuntui, ettei ole mitään muuta. Lukiossa oli mahdollisuudet treenata niin paljon kuin jaksoi ja halusi. Lukiovalmentaja yritti toppuutella, koska loppujen lopuksi me kaikki kaverukset olimme samanlaisia jääräpäitä. Emme uskoneet mitään, teimme kuitenkin! Olimme sen vuoksi varmasti haastavia valmentaa. Erityisesti minä, jolla oli todettu ylirasitustila ja joka kysyi heti seuraavana päivänä, voinko tehdä tehoja huomenna. 

Muistan hyvin ne hetket, kun peruslenkeillä oli vauhti nollassa ja sykkeet taivaissa. Kun kovissa harjoituksissa pinnistelin viimeisillä voimillani, kunnes jalat eivät enää kantaneet. Tähtitieteellisen korkeat maitohapot. Puskin niin kauan, että hengitys vinkui ja vain itkin, kun tuntui niin hirveältä. Silti ei voinut lopettaa kesken. Ei voinut levätä. Se tuntui siltä kuin luovuttaisi ja se oli taas viimeinen asia, mitä halusin tehdä.

Kovat treenit päättyivät usein itkuun. Turhautuneisuus purkautui, kun kroppa ei toiminutkaan niin kuin ennen. Kevyet ja vaivattomat juoksuaskeleet olivat muuttuneet raskaiksi ja laahaaviksi, juoksu oli vain hatara kuvajainen siitä entisestä lennokkaasta menosta. Kolmentonnin testitulokset huononivat minuuttitolkulla. Olin tyytyväinen harjoitukseen, jos se ei päättynyt turhautuneeseen itkuun ja hengityksen vinguntaan tai jos en tukehtunut limaan. Ajatusmaailma oli niin vääristynyt, että heikompaa olisi hirvittänyt. Mutta minua ei. Olin lähestulkoon sairastunut treenaamiseen, eikä sitä silloin itse ymmärrä.

Lukion lopulla astmaoireet puhkesivat kisakaudella pahasti. Ennen sitä olin jo ymmärtänyt, että touhuni oli ihan käsittämätöntä ja olin vaihtanut jo valmentajaa, pikkuhiljaa oppinut kuuntelemaan myös itseäni. Minulla oli väliä. Olin oppinut tekemään asioita itseäni varten, en muita varten. En silti ollut lopettanut stressaamista siitä, että pitäisi pystyä enempään. Kuitenkin minut piti maanpinnalla se tosiasia, että hengitykseni alkoi vinkua jo nauraessa. Urheilusta ei tullut mitään, koska hapensaanti oli niin heikkoa. Sain astmakohtauksia tuon tuosta. Sen talven kisakausi jäi hyvinkin vajaaksi ja kerrankin minun oli pakko pysähtyä. Niin ironiselta kuin se kuulostaakin, astmadiagnoosi oli pelastukseni. Oli huojentavaa kuulla ammattilaisen suusta, etten ollut kuvitellut, että keuhkoni supistuvat vain pienempään kasaan kylmässä pakkasessa. Kilpaileminen kovassa pakkasessa oli minulle todella vaikeaa, se suoraan sanottuna sattui ja kovaa. Itkin maalissa, kun keuhkoihin sattui niin paljon. Muut sanoivat, että ei se niin paha ollut. Kivi vierähti sydämeltä, kun ammattilainen sanoi, etten ole kuvitellut sitä. Se on ollut todellista.
Diagnoosi alkoi herättää minua järjettömästä treenaamisen kuplastani ja pisti ajattelemaan, mikä oikeasti on tärkeää. Terveys on tärkeää, on tärkeää voida hengittää. Jos unohtaa tehdä sitä, on asiat erittäin heikosti!

Yhden käden sormilla lasketut startit sillä kaudella (joista valtaosassa sain astmakohtauksen) olivat ehkä lopullinen käännös loputtomaan suohon uppoavalle kelkalle. Kun oikea lääkitys alkoi tehota hyvin hitaasti, pidemmällä aikavälillä, aloin arvostaa sitä tunnetta, kun hengitys kulki. Olin kiitollinen siitä, että minulla on mahdollisuus hoitaa itseni kuntoon ja rauhoittaa tahtia ennen kuin on liian myöhäistä. Elämä on vasta edessä ja tulevaisuus on auki kaikelle, mitä ikinä keksinkin tavoitella. Minusta on vielä vaikka mihin, vaikkei minusta hiihtäjää tulekaan.

Nykyään suhtautuminen liikuntaan ja urheiluun on ollut terveempää. Urheilun rooli on edelleen iso ja ilman sitä en voi tulla toimeen itseni kanssa. Lenkille on päästävä, mutta se ei ole enää pakkomielteistä. En säti enää itseäni loputtomasti, jos olenkin niin väsynyt, että jaksan hädin tuskin kammeta itseäni ylös sängystä. Joskus on ihan ok olla lähtemättä. Minulla ei ole ollut moneen vuoteen harjoitusohjelmaa, vaikka olenkin tavoitteellisesti harrastanut kilpaurheilua. Se tie on kuljettu loppuun. Olen yksinkertaisesti liian tunnollinen. Harjoitusohjelman kanssa treenaaminen teki minusta perfektionistin, joka suoritti kaikki harjoitukset minuutilleen. Jos tunnin treenistä oli mennyt aikaa 57 minuuttia, kävin varmasti vielä juoksemassa tai hiihtämässä lisää niin kauan, että 3 minuuttia oli mennyt. Keräsin ja laskin kilometrejä ja tunteja, pidin salitreeneistä päiväkirjaa ja vertailin nostamiani painoja. 

Voin kuitenkin rehellisesti todeta, että koskaan minulla ei ole ollut syömisen kanssa ongelmaa. Monilla urheilijoilla asiat kääntyvät päälaelleen ja kehittyy syömishäiriö, kun treenaa paljon ja kovaa ja siinä samassa alkaa rajoittaa omia syömisiään. Itse kuitenkin näen asian niin, ettei minulla ole ollut syytä olla syömättä. Minun suurin haluni oli kehittyä, tulla paremmaksi ja menestyä. Tiesin paremmin kuin hyvin, että ravitsemus on yksi kehityskolmion osa-alueista harjoittelun ja levon ohella. Syömättä en pääse tavoitteeseeni. Tavoitteeni ei ollut laihtua, vaan menestyä. Uskon, että tämä ajatus piti minut kaidalla tiellä ravitsemuksen suhteen, eikä syömishäiriöistä ole ollut tietoakaan.

Minä kyllä täydensin energiavarastoni treenien jälkeen. Lukion alussa valmentajat ja vanhemmat huolehtivat, että me 16-vuotiaat junnut muistamme syödä treenin jälkeen välipalaa ennen kouluun lähtöä, jotta palautuminen käynnistyisi, että syömme koululounaan ja että käymme syömässä myös päivällisen koululla. Nauroimme, että totta kai me syömme, kun ruokaa on tarjolla. Ei siihen kauaakaan mennyt, kun kaikki muutkin sen ymmärsivät. Emme me ihan tyhmiä olleet, vaikka olemmekin entisen kämppikseni kanssa nyt miettineet, miten ihmeessä me lukion alussa selvisimmekään keskenämme hengissä! (Eikä kyse ole ruokailusta, vaan kaikesta muusta toheloinnista... :D)

Nykyään liikkumiseni on melko huoletonta. Minulla on tavallaan valmentaja, tavallaan toimin hyvin itsenäisesti omien menojeni ja tuntemuksieni mukaan ilman, että kukaan minun tekemisiäni määrittelee. Kysyn apua, kun siltä tuntuu. Usein päädytään lähtemään soitellen sotiin avoimin mielin, koska juuri mitään kehittävää harjoittelua ei ole edes tehty. Silti juoksu onkin saattanut kulkea oikein mallikkaasti. Rullahiihtoharjoittelua on tullut taas melko vähän, vapaata olen kesän aikana hiihtänyt vain kolmesti. Perinteistä taas vähän enemmän.

Nyt tämä järjestely on tuntunut toimivimmalta. Valmentaja sanoi viikonlopun Sukevan hölkän jälkeen, että harjoitteluni on nykyään ailahtelevaa, ja sillä hän tarkoittaa sitä, että viikon treenit vaihtelevat hyvin paljon muun elämän mukaan. Osaan ottaa rennommin ja suhteutan treenit paremmin muuhun elämään. Vaikka minusta tuntuu, etten mitään ole edes tehnyt, niin kuitenkin silloin kun teen jotain, teen sen yleensä hyvin. Aiemmin yritin sisäistää tätä kehonkuuntelun ideaa, mutta käytännössä se on alkanut toimia vasta nyt, kun ei ole liikaa aikaa analysoida omia tekemisiään. Minä vain teen ja sillä hyvä, se riittää mihin riittää. Ehkä tämä "ailahtelevaisuus" ei ole ollutkaan uhka, vaan mahdollisuus. Säännöllisen epäsäännöllinen treenaaminen tuo minusta esille rentouden, joka minulta on ollut vuosikausia hukassa. Se on jäänyt liian yrittämisen ja stressaamisen alle piiloon.

Minulla ei ole ohjelmaa, teen vain sen minkä milloinkin jaksan tai ehdin, mikä milloinkin tuntuu hyvältä ja järkevältä. Toisin sanoen harjoitteluni ei ole enää kilpaurheilijamaista ja tiedostan sen itsekin. Jos haluaisin edelleen menestyä ja nostaa tasoani, en voisi elellä näin huolettomasti. Urheilen kuitenkin silti, treenaan samalla tavalla kuin ennenkin. En vain niin tosissani, panostusta ei ole samalla tavalla mukana. Erityisesti nyt, kun tiedän, että en tule ensi talvena käymään kilpailuissa. Kanadaan sukset ovat lähdössä mukaan, mutta kilpailujen hiihtäminen tuntuu tällä hetkellä epätodennäköiseltä. Keskityn vaan elämään täysillä ja keräämään paljon uusia kokemuksia ja tuttavuuksia reissuni varrelta. Keskityn saamaan uudesta ympäristöstä ja kulttuurista kaiken irti, saamaan elämästä otteen uudessa paikassa. Siinä on jo ihan tarpeeksi ajattelemisen aihetta. 

Olen panostanut enemmän juoksuun, koska se on ollut kivaa. Kotiovelta on helppo lähteä ja juoksukisoja on paljon tarjolla. Olenkin käynyt joka kuukausi juoksemassa jossain, toukokuussa kahdestikin. Todennäköisesti syksyllä repsahdan ihan kokonaan, kun minulla ei ole toistaiseksi tavoitteita tai päämääriä treenauksen suhteen. Kuitenkin ajatus päämäärättömästä haahuilusta ja oman itsensä hyvinvoinnin vuoksi urheilu kuulostaa erittäin hyvältä - enpä ole ikinä kokeillut sellaista! Innolla siis syksyn päämäärätöntä haahuilua odotellessa, voi olla ihan avartava kokemus! Ehkä infoan myöhemmin syksyllä, olenko vetänyt koko homman ihan läskiksi vai mitä minulle kuuluu silloin. :D

Fysioterapiaopintojeni aikana suhtautumiseni urheiluun on edelleen muuttunut. Alkuun yritin treenata entisen veroisesti historiani ongelmat huomioon ottaen, mutta aikapula alkoi tulla vastaan. Erityisesti viime syksynä vuorokaudesta oli loppua tunnit kesken. Koulua oli aamusta iltaan, illatkin sai vielä paahtaa seuraavan päivän ja viikon kouluhommia ja siinä välissä pitää huushollia ja parisuhdetta pystyssä, tehdä ruokaa ja syödä. Jossain välissä yrittää ehtiä epätoivoisesti urheilemaankin. Silloin minulla meinasikin levitä pää stressiin. Ensinnäkin koulustressiin, mutta ne asiat on pakko hoitaa ja ovat ohi, kun vain teen ne. Kuitenkin urheilussa häviän joka päivä, kun en ehdi tai jaksa lähteä treenaamaan. En voi treenata varastoon ja mitä enemmän jätän lähtemättä, sitä vaikeammaksi koko homma muuttuu. Eipä ihmekään, että syksyn mittaan olinkin monta viikkoa sairaana, kun hetkeksi erehdyin antamaan itselleen siimaa. Elimistö käyttää heti tilaisuuden hyväkseen.

Stressitasoja nosti entisestään stressi siitä, etten treenaa. Muistan, miten viime syksynä itkin monta kertaa, kun en yksinkertaisesti vain jaksanut lähteä ja päädyin makaamaan vaan sängyssä päiväunilla pitkälle iltaan, kun olin päivän puurtanut menemään satanen lasissa ja silloinkin, kun makasin sängyssä, olisi pitänyt tehdä jotakin muuta. Ajattelin, että olen ihan surkea, kun en saa itseäni liikkeelle. Syytin itseäni motivaation puutteesta ja aikaansaamattomuudesta, vaikka se tuskin yhtään mielialaani nosti. Ehkä järkyttävintä oli itselleni myöntää, että minulla on ollut motivaatiopula jo pitkään. Ennen en ollut edes tiennyt sellaista olevan mahdollista olla, koska se oli aiemmin minun polttoaineeni, joka piti minut liikkeessä, vaikka olisi pitänyt pysyä paikallaan ja tarvittaessa köyttää kiinni sänkyyn.

Tuntui pahalta myöntää, ettei minua huvita eikä oikeastaan edes kiinnosta. Tärkeintä oli selvitä koulusta kunnialla ja opiskella itselleni tulevaisuutta, jota en urheilulla koskaan tule saavuttamaan. Joskus kansainvälinen urheilu-ura oli haaveeni, mutta sitten karu totuus valkeni minulle ja tajusin, että se kelkka on mennyt jo. Sellainen haave vaatisi jo niin paljon työtä ja omistautumista, etten ikinä pystyisi tässä elämässä sitoutumaan sellaiseen. Nyt olen sen faktan hyväksynyt ja tulevaisuuden haaveenikin ovat sittemmin muuttuneet. Urheilu pysyy aina, mutta se muuttaa muotoaan eri elämäntilanteissa.

Viime talvena minusta tuntui, että olin ihan eri planeetalta kuin kilpakaverini. Tuntui, että muilla oli tavoitteita ja päämääriä, suunnitelmia urheilun suhteen. Itse lähinnä vain kävin kisoissa, koska kilpaileminen on kivaa, vaikkei taso olisikaan kovin häävi. Alkutalvesta minua ei huvittanut lähteä mihinkään kisoihin, koska silloin vielä podin huonoa omaatuntoa huonosta kunnostani ja liian vähäisestä yrittämisestäni.
Silti, aina voi kilpailla itseään vastaan ja sillä ajatuksella kilpailuihin tulikin talven aikana lähdettyä. Muutamissa kisoissa hiihdinkin omaan tasooni nähden hyvin ja kilpaileminen tuntui ihan oikeasti siltä, että yritän. Ei hämärän rajamailla ryömimistä, vaan ihan oikeasti hiihtämistä. Kisoja tuli silti melko vähän, mutta tietoisesti lähdin vain niihin, mihin halusin lähteä. Pakolla ei tarvitse mitään. Rikoin omat ennakkoluuloni ja oletukseni viime talvena, kun lähdettiin etelänlomalle Barcelonaan nuorten SM-kisojen aikaan. Aiemmin se ei olisi tullut minulle kuuloonkaan, koska olin henkeen ja vereen sitä mieltä, että jos tosissaan treenaa, niin SM-kisoista ei jäädä pois. Ero olikin siinä, että en enää tosissaan panostanut koko hommaan, eikä kisojen jättäminen väliin tuntunut isoltakaan asialta. Oikeastaan tuntui ihan hemmetin hyvältä haistattaa pitkät kaikille vanhoille kaavoille ja repäistä ottamalla äkkilähtö! Kannattaa joskus kokeilla, tekee kyllä hyvää. Enpä olisi joskus uskonut sanovani tai tekeväni niin, mutta näin ne asiat muuttuvat.

Olin jo pidempään miettinyt, että pitäisi tähän saman kaavan toistamiseen saada jotain muutosta. Vaihto on ollut haaveenani jo pitkään, mutta jahkailin sen kanssa niin mahdottomasti. Kävin läpi kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä, mietin myös tätä kilpaurheiluasiaa. Itse päätöksen teossa se painoi vaakakupissa melko vähän. Elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin hiihto ja minun kilpaurani ei todellakaan yhteen välivuoteen kaadu. Oikeastaan halusinkin juuri sitä, että kilpailuja ei ole. Halusin vaihtelua ja kilpailemattomuus olisi paljon vaikeampaa, jos olisin täällä kisojen lähellä. Tarkoitukseni ei siis ole paeta elämääni, vaan nimenomaan saada elämääni lisäulottuvuuksia ja nähdä maailmaa. Se, jos mikä avartaa.

Tällä hetkellä tavoitteenani ei ole kilpailla enää veteraanisarjoissa, joten ken tietää miten pitkään hiihtoharjoittelu pysyy samanlaisena. Ollaan hiihtokaveriporukan kanssa puhuttukin, että jos joku meistä vielä veteraanina kilpailee, niin vetäkää jo pois ladulta ja sanokaa, että lopeta jo hyvä ihminen, etkö saanut nuorena tarpeeksi itseäsi rääkätä! :D Itsellä on nyt sellainen tunne, että olen saanut tehdä tätä koko sydämelläni, elää 100% urheilijan elämää niin tosissani kuin se on ollut mahdollista ja mitään ei ole jäänyt hampaankoloon. Menestystä ei tullut, mutta ehkä juuri sen vuoksi olen oppinut niin valtavasti elämästä ja kasvanut tällaiseksi ihmiseksi mitä olen nyt. Kiitos siitä kuuluu tukiverkostolle, joka on mahdollistanut urheilijana elämisen. Jos urheilu on paljon ottanut, on se myös paljon antanut. Nautin nuorten urheilijoiden ohjaamisesta, joten ken tietää näyttäydynkö joskus valmentajan roolissa. No, aika näyttää. Tällä hetkellä aika ei riitä niin suureen vastuuseen, koska itse tiedän, miten suuri auktoriteetti valmentajalla on nuorelle urheilijalle. 

Kilpaurheilulla on nykyään toissijainen rooli elämässäni. Tärkeä, mutta se ei ole enää ykkösprioriteetti valintojen suhteen. Teen valintoja omaa itseäni ja omaa elämääni varten, koska pystyn ja haluan. Loppujen lopuksi on paljon isompiakin asioita mietittävänä ja kilpaurheilu on pieni asia niiden rinnalla. Arvostan kaikkia, jotka tosissaan yrittävät huipulle ja treenaavat tavoitteellisesti, ja tietenkin heitä, jotka siellä huipulla ovat. Tie sinne ei ole helppo ja harva sinne koskaan pääsee.

Lopputulema on tällä hetkellä se, että kuten toivoinkin, ensi talvi tulee olemaan hyvin erilainen kuin edeltäjänsä maailman toisella puolen. Minulla oli haave, jonka halusin kovasti toteuttaa ennakkoluuloistani, peloistani, epäselvyyksistä ja jännityksestä huolimatta. Olen ylpeä itsestäni, että vaivannäköni palkittiin ja pääsin vaihtoon sinne, minne halusinkin. Varsinkin kun tiedän, ettei Pohjois-Amerikan mantereelle noin vaan päästä vaihtoon.

Hiihtoharjoittelu voi siellä joko saada uuden sysäyksen uusista maastoista ja treenimahdollisuuksista tai sitten lässähtää kokonaan kaiken muun uuden ja jännittävän, kielimuurin ja kulttuurishokin keskellä. Olen avoimin mielin kaikelle ja myös kaikki tunteet ja ajatukset ovat tervetulleita, koska niitä varmasti tulee. Hyväksyn sen, jos harjoittelu ei ensisijaisesti ole mielessä, mutta annan myös itselleni luvan lähteä treenaamaan, jos siltä tuntuu. Olkoon tilanne mikä hyvänsä, olen päättänyt olla sinut asian kanssa. Ylimääräistä stressiä urheilun suhteen en halua kantaa mukanani, matkalaukuissa on jo ihan tarpeeksi!

Ihana, kamala urheilu - kuljet mukanani joka tapauksessa. Olet osa identiteettiäni. Monot vievät tilaa laukussa ja suksia tulen raahaamaan lentokentällä olallani. Ja se on ihana ajatus. Minulla voisi olla vielä orvompi olo isossa maailmassa, lumisessa maassa ilman suksiani. 

Tässä oli matkani täältä sinne ja sieltä tähän. Pitkä matka on hiekkalaatikolta tähän hetkeen raivattu, Cheekiä lainaten näin "Cheekendin" jälkeisenä päivänä. Tulevaisuus on edessä, ja ajatukset ehtivät muuttua vielä monta kertaa kuten olen tähänkin mennessä saanut todistaa. Uskon kuitenkin olevani nyt kestävämmällä tiellä kuin koskaan aiemmin.

Mitä ajatuksia heräsi? Jakakaa niitä kanssani!

Heidi