Tuntui oudolta painaa siitä. On päässyt hetki vierähtämään viime kerrasta, mutta ei ole viime aikoina "runosuoni" hirveästi sykkinyt. :D
Mutta kyllä, otsikko sen jo kertoi, että olen saavuttanut 25 vuoden rajapyykin. Tai liekö se mikään rajapyykki, ikä vain. Neljännesvuosisata taaplattu tällä maapallolla, aika siistiä! Näin joskus aiemmin eräällä somevaikuttajalla tekstin: "Vanheneminen on etuoikeus." Päätin ottaa sen itselleni käyttöön, koska se oli niin hyvä. On valtava etuoikeus saada vanheta. Kaikille ei anneta sitä mahdollisuutta.
Kirjoittelin somessa sympatiaa herättänyttä tekstiä 15-vuotiaalle itselleni. Millaisena näin itseni silloin, millaisena näen itseni nyt, millainen koen olleeni 10 vuotta sitten? Toisinaan aika kultaa muistot, mitä varmasti tapahtuu tässäkin tapauksessa, mutta kirjoittelin siitä näkökulmasta, millaisena itseni muistan. Blogissa tulee samoja pohdintoja vähän pidemmillä virkkeillä, koska tekstikenttä ei ole niin tiukkaan rajattu ja moni kohta ehkä kaipaisi tarkennusta.
Kaikki kuvat tässä postauksessa on otettu minusta noin 15-vuotiaana.
Täältä sinne ja sieltä tähän.
Määritin itseni pitkälti urheilun kautta ja katsoin kehoani suorituskeskeisesti. Olin hoikka, kevytrakenteinen kestävyysurheilija. Muotoja oli vähän. Muistan kokeneeni paineita, että pitäisi olla muodokkaampi, mutta samaan aikaan olla myös laiha (= kauneusihanteiden ristiriitaisuus loistaa monimutkaisuudellaan). Kevyestä vartalosta oli etuja lajissani, joten koin sen hyödylliseksi valitsemallani tiellä. Mielestäni suhteeni ruokaan on aina ollut melko terve. En ole koskaan yrittänyt laihduttaa, vaikka totta kai olen joskus miettinyt, mikä ruoka on terveellistä ja mikä epäterveellistä ja mitä kannattaisi ja ei kannattaisi syödä ja niin edelleen. Enimmäkseen kyse on ollut suorituskykyisyyteen tähtäämisestä ja mikä palvelee minua urheilussa. Syömättömyys ei olisi koskaan palvellut minua tavoitteissani ja siksi söin ja paljon, vaikka päällepäin ei olisi uskonut. Kulutukseni oli silloin todella kovaa. En ole koskaan ollut herkkulakossa, koska en ole kokenut sitä hyödylliseksi tai ajatellut saavuttavani sillä mitään parempaa lopputulosta. Ehkä en ole kokenut herkkujen kulutuksen olevan ongelma tavoitteilleni. Sitä se on tuskin ollutkaan ja hyvin harvalla varmasti onkaan. Yleensä herkkujen demonisointi on päänsisäistä, eikä todellista.
15-vuotiaana tein kovimmat urheilusuoritukseni, mutta silloin sairastelukierre alkoi, jota kesti niin pitkälle kuin aktiivista kilpauraakin. Motivaatiota oli enemmän kuin järkeä ja tein huonoja valintoja terveyden kustannuksella. Olen ehkä maksanut niistä oppirahat myöhemmin. Täällä mahdun avaamaan enemmän, millä tavalla. Tarkoitan mm. hyvin hankalaa ja päivittäistä elämää häiritsevää ärtyneen suolen oireyhtymää ja tällä hetkellä hyvässä hoitotasapainossa olevaa astmaa. Olisin voinut välttyä molemmilta - tai ehkä en. On ihan hyvä, etten tiedäkään, koska mennyttä ei voi muuttaa.
Miten olisin voinut ne välttää? Jos olisin malttanut parantaa itseni rauhassa. Olisin malttanut levätä ja sairastaa, kun oli sen aika. Jos en olisi ollut niin malttamaton ja kiireinen palaamaan takaisin kilpaurheilun pariin sellaisen sairastelun jälkeen, olisin ehkä selvinnyt vähemmillä antibioottikuureilla ja täten säästänyt suolistoni mikrobistoa tuhoutumiselta. Kunpa joku olisi tämän asian ottanut esiin, mutta silloin lääkäritkin menivät pitkälti nopean parantumisen edellä, eikä pitkän aikavälin vaikutuksista juurikaan kerrottu. Enkä olisi suostunut potemaan keuhkoputkentulehdusta kuukausitolkulla, jos apua oli saatavilla (= bakteerin aiheuttama tauti, joten antibiootti auttaa).
On silti hyvin todennäköistä, että vaikka joku olisi tullut tulevaisuudesta kertomaan, että suolistosi mikrobit mahdollisesti tuhoutuvat näiden antibioottikuurien määristä, ei sekään olisi välttämättä minua pidätellyt. Ongelmaa ei näe ennen kuin se on jokapäiväinen riesa. Olisin voinut selvitä vähemmällä sairastamisella, jos olisin vain malttanut parantua rauhassa. Mutta en malttanut ja saatan maksaa siitä oppirahoja edelleen.
Astman puhkeamiseen en välttämättä olisi voinut vaikuttaa mitenkään, mutta edelleen tämä sama juttu: jos olisin malttanut parantua rauhassa keuhkotaudeistani, en olisi rasittanut keuhkojani niin paljon. Sen sijaan menin puolikuntoisena ulos kylmään tekemään maksimitehoisia suorituksia. Astma on pitkälti hiihtäjille lajin mukanaan tuoma sivuvaikutus. Onhan se selvää, jos vuodesta toiseen rasittaa keuhkojaan äärimmäisen kylmissäkin olosuhteissa maksimaalisesti, keuhkot ovat siinä todella kovilla. Sitä ei käy kiistäminen.
Huomaahan sen maailman huippujenkin kohdalla. Tosin itselläni astma ei missään vaiheessa ole parantanut suorituskykyä edes lääkkeiden myötä ainakaan omaa aiempaa parasta tasoani korkeammalle. Kyllä se enemmänkin sitä rajoitti, vaikka tietenkin lääkkeiden myötä hengittäminen oli helpompaa ja sitä myötä se auttoi silloisen suorituskyvyn paranemiseen, kun hengitys ei ollut ahtaalla ihan koko ajan. Maailman huippujen kohdalla usein puhutaan muistakin vaikutuksista kuin terveydellisistä, kuten esimerkiksi suorituskyvyn parantamista avaavilla lääkkeillä. Itse en ota tuohon aiheeseen tämän enempää kantaa. Omalla kohdallani astma toimi pikemminkin päinvastaisesti, vaikka lääkkeiden saaminen diagnoosin myötä tietenkin auttoi pahoihin oireisiin. Huonon hoitotasapainon aikaan tilanne oli niin huono, että en pystynyt edes kilpailemaan.
Olisiko astma ollut vältettävissä, niin ehkä, ehkä ei. Toisaalta astma on sairaus, joka olisi voinut puhjeta myöhemmässäkin elämässä, mutta tuossa vaiheessa se oli hyvin loogista ja oireilua oli ollut jo pitkään. Oireita oli vain niin pitkään laitettu aina väärien asioiden piikkiin ja oikea syy jäi piilemään taka-alalle, kunnes pakka levisi käsiin.
Olin ahkera ja tunnollinen. Pärjäsin koulussa hyvin ilman suurempia ponnisteluja. Yläaste oli kokonaisuutena vaikeaa aikaa ja en palaisi siihen enää koskaan takaisin, vaikka saisin mahdollisuuden. Tiesin olevani hyvä tyyppi, mikä ei ole itsestäänselvyys, koska eivät kaikki tiedä sitä itsestään. En luottanut siihen, että kanssani haluttiin olla, koska luottamukseni oli petetty. Minulla oli urheiluystävät eri paikkakunnilla, joiden ansiosta tiesin olevani riittävän hyvä tyyppi, jotta kanssani haluttiin viettää aikaa. Nähtiin joka viikko, jolloin höpötettiin kaikkea outoa ja naurettiin, sekoiltiin ja pelleiltiin, tehtiin niitä asioita, mitä 13-15-vuotiaat nuoret yleensä tekevät - siis ne, jotka eivät olleet urheilemassa niin usein. Siinä mielessä meidän arkemme ei ollut tavallista sen ikäisen nuoren elämää, koska harjoittelimme tavoitteellisesti. Ainakaan meidän pienillä paikkakunnillamme sellainen ei ollut normaalia. 10 vuotta jälkikäteen en voisi olla onnellisempi niistä kaikista ystävistä, keihin tutustuin tuossa iässä, koska lähes kaikki ovat jollakin tapaa mukana elämässäni vielä tänäkin päivänä. Paljon vähemmän on niitä ystäviä, ketkä olisivat ns. normaalista ihmiselämästä peräisin ja olisivat edelleen läsnä. Heitäkin on, mutta yhden käden sormilla laskettavissa.
Kotipaikkakunnalla luottamus itseeni ja muihin oli murennettu olemattomaksi ja en luottanut siihen silloinkaan, kun minut hyväksyttiin porukkaan omana itsenäni. Onneksi oli myös sellaisia tyyppejä, jotka olivat murrosiän myllerryksistä huolimatta aitoja ja ystävällisiä. Heistä minulla on edelleen tähän päivään kestäneitä ystävyyssuhteita. Sekä pari kaveria ihan lapsuudesta saakka, kun pyörittiin vielä hiekkalaatikolla.
Toisinaan halusin muuttua näkymättömäksi, jotta kukaan ei näe yksinäisyyttäni ja epävarmuuttani. Toisinaan tuntui, että olenkin, koska minua kohdellaan kuin ilmaa. Yksinäisyys oli kuitenkin vahvasti kontekstisidonnaista. Tunsin sitä vain urheilun ulkopuolisessa elämässä.
Tuntuu hullulta, että tapasin Jannen ensimmäistä kertaa, kun olin tutustumassa Pihtiputaan lukiossa hiihtolinjan treeneihin vuonna 2011. Olin silloin 15. Ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä, enkä olisi silloin uskonut, että vuonna 2015 meistä tuleekin pari. Jos joku olisi silloin tullut tulevaisuudesta sen kertomaan, olisin ehkä nauranut epäuskoisena. Todennäköisesti olisimme molemmat. Silloin 3 vuoden ikäero tuntui isolta, kun itse olin juuri päättämässä peruskoulua ja toinen lukiota.
Ricokin on kulkenut matkassa jo vuodesta 2011 :)
Näin minä kirjoitin 15-vuotiaalle itselleni:
- 25-vuotias sinä on monelta tapaa hyvin samanlainen kuin 15v sinä. Osittain mahdut samoihin vaatteisiin (vaikka viime aikoina useampi on alkanut jäädä pieneksi), ajaudut edelleen suorittamaan, et ole ollut herkkulakossa, et laihduttanut ja suhtaudut edelleen ruokaan hyvin neutraalisti. Kannat yläastetta mukanasi ja olet pidättyväinen vieraassa porukassa, mutta olet paljon rohkeampi ja osaat kyseenalaistaa omia epävarmuuksiasi paremmin. Kyse on pitkälti päänsisäisistä jutuista.
- Muuttaminen toiselle paikkakunnalle yläasteen jälkeen on elämäsi parasta aikaa. Saat ihania uusia ystäviä, jotka haluavat olla kanssasi. Saat aloittaa aivan puhtaalta pöydältä, jota olet odottanut pitkään. Tulet muistamaan lukioajan kokonaisuutena huolettomana ja rentona aikakautena, vaikka todellisuudessa se oli välillä kaukana huolettomasta koulun ja terveydellisten ongelmien aiheuttaman stressin vuoksi. Kokonaisuutena silloin oli hyvä olla, kun oli niin hyvä ja tiivis porukka, johon sai kokea kuuluvansa ja tulevansa hyväksytyksi juuri niin tyhmänä ja sekopäisenä kuin ikinä osasikaan olla. (Välillä mietin, miten osasimmekaan olla niin sekopäisiä ja tyhmiä.... Minusta tuntuu, että yläasteelta jäi jotain patoumia jatkuvasta selviytymisestä hankalassa ympäristössä itsekseen, joita piti purkaa lukioikäisenä porukassa sekoilemalla siitäkin edestä.)
- Urheilu ei määritä sinua. On tärkeämpääkin kuin suorituskyky. On tärkeämpiäkin asioita. Terveys tulee ykkösenä, jonka opit seuraavina vuosina.
- On ok olla väsynyt. Jos on sairas, on ok levätä. Joskus vähempikin riittää.
- Suorituskeskeisyys ajaa sinut ylirasitustilaan, mutta siivittää sinulle yo-kirjoituksista kaksi Laudaturia, potkii sisään fyssarikouluun ensimmäisellä hakukerralla, rohkenet lähteä maapallon toiselle puolelle vaihtoon ja aloitat työelämäsi yrittäjänä. Tuo piirre osaa olla vitsaus, mutta on myös hyvä piirre sopivissa määrin. Asiat eivät jää puolitiehen.
- Jos joku olisi joskus tullut tulevaisuudesta sanomaan, mitä tulet saavuttamaan tai tekemään, niin osa asioista olisi voinut tuntua vieraalta. Joskus Helsinkiin matkustaminen tuntui siltä kuin olisi mennyt isoonkin maailmaan (ja olihan se sitä Pihtiputaan ja Kiuruveden metropolien jälkeen :D) ja ensimmäisellä junamatkalla Helsinkiin päädyitte kavereidesi kanssa Ouluun. Lapsena itkin koti-ikävää, kun olin kylässä naapurissa noin 100 metrin päässä. Jos joku olisi tullut silloin sanomaan, että tulet lähtemään esimerkiksi vaihtoon toiselle puolelle maapalloa yksin ja opit matkustamaan ja selviät kyllä, niin ne sanat olisivat tuntuneet vierailta, jonkun muun elämästä peräisin olevilta lausahduksilta. Mutta nyt ne ovat totta ihan omasta elämästäni. Who knew.
- Sinua rakastetaan juuri tuollaisena enemmän kuin uskotkaan. Opit löytämään kehostasi muotoja ja pitämään itsestäsi.
Nämä minulla tuli mieleen silloin, kun Instagramin rajalliseen tekstikenttään yritin priorisoida tärkeimmät jutut, mitä halusin siihen mahduttaa. Ehkä tärkeimpiä oppeja ovat olleet juurikin tietynlainen armollisuus itseä kohtaan, ettei aina tarvitse mennä sata lasissa, tehdä kaikkea 110% hyvin, suorittaa kaikkea vaadittua ja vaikkei kukaan olisi mitään vaatinutkaan, niin ei tarvitse aina keksiä itselle vaatimuksia suoritettavaksi ja ehtiä tekemään vielä jotain extraa päälle. Ja joo, olen edelleenkin sellainen ja saan tämän perfektionistisen puoleni ansiosta tarvittaessa (ja myös ilman tarvetta) paljon aikaiseksi. Mutta sitä pitää oppia hillitsemään tai väsyy. Sen olen oppinut 10 vuoden aikana, vaikka edelleen oppiminen on kesken. Toinen tärkeä oppi on se, että ei tarvitse muuttua kenenkään takia toiseksi ihmiseksi.
Tietenkin omia ärsyttäviä ja "huonoja" piirteitään/tapojaan voi tietoisesti pyrkiä muuttamaan vähemmän ärsyttäviksi ja "paremmiksi", mikä helpottaa yleistä vuorovaikutusta. Tätä pyrin aktiivisesti tekemään, jotta yhteiselo ihmisten kanssa sujuisi mutkattomammin. Minulla on huonoja tapoja, kuten se, että saatan puhua omia asioitani monologin lailla vaikka kuinka pitkään ja unohtaa kuunnella toista osapuolta tarpeeksi. Innostuessani tai epähuomiossa puhun toisen päälle. Se on ärsyttävää, mutta yritän aktiivisesti tehdä asian eteen jotakin, koska kunnioitan tällä tavalla muita ihmisiä. Kyllä, sorrun siihen silti välillä, mutta tiedostaminen on usein muutoksen alku.
Olen myös helposti liian kiltti, joskus voisin olla itsekkäämpi. Suostun helposti minulle ehdotettuihin asioihin, vaikka en välttämättä haluaisi niitä tehdä. Joskus tästä on hyötyä, koska tulee tehtyä asioita, joita ei ole ennen tehnyt ja huomaa, että olikin ihan kivaa. Joskus siitä on taas haittaa, koska tulee tehtyä asioita, joita ei halua ja tehtyään huomaa, että koko homma oli turha eikä siitä ollut mitään hyötyä. Joskus on ihan ok sanoa ei.
Keväällä koin jonkinlaisen hetkellisen alemmuuskompleksin / kriisin, kun somesta huomaa, että ihmiset innostuvat taas lumien sulettua juoksemaan ja kuntoilemaan muutenkin. Tuntui, että sellaisetkin, jotka eivät olleet koskaan harrastaneet tavoitteellista kilpaurheilua, juoksivat jo lenkillä kovempaa tai ainakin hyvin lähelle sitä kuin minä olen juossut edes kilpailussa esimerkiksi 10 km. Aloin automaattisesti miettiä, mitä olen tehnyt väärin ja keksin heti montakin asiaa. Tuossa yllä vain muutama mainitakseni. Aloin miettiä, miten paljon olenkaan haaskannut mahdollista potentiaaliani ylitreenaamiseen, sairasteluun, malttamattomuuteen, liialliseen motivoitumiseen, ylisuorittamiseen... Se voi olla ratkaisevan paljon.
Koen olevani onnekas, että olen saanut tehdä rakastamaani asiaa niin täysillä, mutta tuli silti hetkellinen katumus, että miksi haaskasin aikaa kaikkeen tähän siinä iässä, kun olisin voinut kehittyä vaikka miten hyväksi. Siinä iässä kaikki ovet olivat vielä avoinna ja monikin asia olisi voinut mennä toisin urheilijan urallakin. Minusta olisi voinut tulla parempi ja se on varmasti jonkinlainen fakta. Olisin voinut hiihtää ja juosta kovempaa, pärjätä paremmin ja saavuttaa enemmän. Liika yrittäminen ja perfektionistisuus olivat sen esteenä ja pilasivatkin mahdollisuuksiani. Ehkä siitä ei voi kuitenkaan itseäni tai ketään muutakaan syyttää, koska tiedän, ettei mikään olisi päätäni kääntänyt. Kun olin jotain päättänyt, sitä oli vaikeaa muuttaa. Ajatuksena tämä on tietenkin surullinen, mutta myös armollinen. Tunnollisuuteni oli haaste niin itselleni kuin valmentajallekin. Olisin ehkä tarvinnut psyykkistä valmennusta paljon varhaisemmassa vaiheessa, mutta minua valmennettiin lukioikäiseksi saakka suorituskyky edellä hyvin fyysisistä lähtökohdista. Se on voinut lopulta estää parhaimman kehityksen ja olen siitä hyvinkin vakuuttunut näin 6-10 vuotta myöhemmin.
Mitä olisin voinut saavuttaa, jos olisin elänyt erilaisessa ympäristössä, jossa olisi painotettu erilaisia asioita? Se on hyvä kysymys ja jääkin arvoitukseksi. Ehkä hyväkin niin. Vaikka tuo hetkellinen kriisi menikin nopeasti ohi, niin tuo kysymys jäi kuitenkin pyörimään päähäni. Hukkasinko parhaimman potentiaalini kriittisimmässä iässä kehityksen kannalta? Olisiko minusta voinut tulla parempi? Olisiko elämäni nyt samanlaista, jos en olisi treenannut itseäni yli ja sairastellut niin paljon? Olisivatko nämä jokapäiväiset vaivat mm. suoliston kanssa läsnä? Olisinko saanut tarpeekseni treeneistä, ohjelmista, minuuttien ja toistojen laskemisesta? Olisiko motivaationi erilainen tällä hetkellä?
Juuri nyt valmis ohjelma tuntuu ahdistavalta ajatukselta. Ahdistaa se, että on ohjelma, joka kertoo, mitä pitää tehdä ja milloin. Olen jättänyt jopa menemättä yhteen pienryhmävalmennukseen kuntosalilla, koska sieltä olisi saanut saliohjelman. Katsoin ensin, että ihan kiva ryhmä, tulisi kerran viikkoon ohjattu kuntosalitreeni. Vieroksuin ajatusta treeniohjelmasta niin paljon, että se ratkaisi koko asian. En ilmoittautunut. On ok, jos on tapaaminen kerran viikossa ja silloin tehdään, mutta se ei sido minua sen enempää. Muun ajan voin tehdä omia juttujani. Juuri nyt olen tyytyväinen, että olen saanut sovitettua salitreenin päiväjärjestykseeni kerran viikossa. En juuri nyt halua kehittää itseäni voimassa, vaan ihan muissa ominaisuuksissa.
Tässä nykyisessä kuntoilussani on tietenkin huonot puolensa, koska väsyneenä töiden jälkeen ne "omat jutut" voivat jäädä tekemättä ja huomaan, etten ole tehnyt mitään treeniä. Mutta koska tämä on elämäntapa ja liikkumisesta tulee lähes aina hyvä mieli, niin tulee lähdettyä kuitenkin melko usein. Saariselän hiihtoreissun jälkeen pääsiäistä edeltävällä viikolla olen saanut jonkinlaisen rytmin arkeeni treenien suhteen. On tullut käytyä melko säännöllisesti tekemässä jotain. Huomaan aliarvioivani itseäni, koska en todennäköisesti ole niin surkea oikeasti kuin kuvittelen mielessäni. Siksi olisi varmasti terveellistä fyysisen ja henkisen hyvinvoinnin kannalta haastaa välillä itseään enemmän, esimerkiksi osallistumalla syksymmällä johonkin juoksutapahtumaan.
Summa summarum: 25 on oikein hyvä ikä. Odotin näitä synttäreitä ehkä seuraavaksi eniten joskus lapsuuden synttäreiden jälkeen. 25 vuoden ikä tuntui hyvinkin miellyttävältä ajatukselta. Tavallaan elämä on vaikeampaa kuin 10 vuotta sitten, koska kaikki pitää hoitaa itse. Kuitenkin se on paljon helpompaa kuin 15-vuotiaana, koska omia epävarmuuksiaan ei tarvitse kantaa mukanaan ihan joka päivä, vaan voi keskittyä vaan olemaan. En haluaisi olla enää 15-vuotias. Onneksi se aika on eletty, nähty ja koettu. Aika ei ole kullannut kaikkia muistoja, mutta onneksi elämä on vienyt hyvään suuntaan ja omassa itsessäkin on tapahtunut kehitystä monella osa-alueella. Elämä on oikein hyvää juuri nyt, 25-vuotiaana. Saa nähdä, mitä kaikkea elämä on tuonut tullessaan 10 vuoden päästä. Voi olla, että elämäni on jo hyvinkin erilaista kuin nykyään, mutta uskon silti, että siinä on edelleen paljon samoja elementtejä - ja ennen kaikkea samoja ihmisiä. Tuskin olen päässyt suorittajasta itsessäni eroon (enkä ehkä haluakaan), mutta toivon mukaan oppinut lisää armollisuudesta itseään kohtaan.
On myös kiva huomata, etteivät tietyt asiat muutu. Tykkäsin kirjoittaa jo nuorena, tykkään edelleen. Pitää vaan saada joku inspiraatio, niin tekstiä on helppo tuottaa. Sanallinen ulosanti on kyllä selvästi yksi vahvuuteni ja se on kyllä kiva juttu. Blogiakin on kirjoitettu kohta 10 vuotta, tosin eri osoitteiden takana.
Hyvää kesää kaikille!
Heittäkää kommentilla, jos 25-vuotiaan nuoren naisen pohdiskelut herättivät teillekin ajatuksia.
Heidi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti