Ihana kamala (urheilu)maailma

Olen aloittanut tämän postauksen toukokuun lopussa, kun armollisuus itseä ja muita kohtaan oli tapetilla. Jätin tämän kesken, koska tuntui, että ajatukset jäivät keskeneräisiksi ja sain uutta ajattelunaihetta toisaalta, jolloin tämän kirjoittaminen ei tuntunut hetkeen hyvältä ajatukselta. Sitten tuli kesä ja lomat, jäi koko blogi taka-alalalle. Luin tämän uudelleen elokuun puolivälissä ja täydensin tätä uusilla teemoilla - eri näkökulmista, joista alunperin aloin tätä kirjoittaa. Jätin tämän taas luonnokseksi ja nyt syyskuun alussa palaan jälleen asiaan, tuoden tähän taas lisää uusia näkökulmia.

Nyt tähän sysäyksen antoi somessa Emilia Joensalon aikaansaama #sportstoo -aihe, joka koski urheilun parissa tapahtuvia vääryyksiä ja epäoikeudenmukaisia asioita, joita siellä ei saisi tapahtua, mutta niitä tapahtuu päivittäin. Ne epäoikeudenmukaisuudet lakaistaan maton alle ja ohjeistuksena on vaan kestää kaikki se vääryys. Aihealue käsitteli mm. haukkumista ja kehon asiatonta kommentointia, ravitsemus- ja laihdutusvinkkien jakamista ilman alan koulutusta, epäasiallisia testaustilanteita, seksuaalista ahdistelua, vähättelyä jonkun nostaessa kokemansa vääryydet esiin, jne. Lista on pitkä, mutta nämä nimetäkseni. 

Toukokuussa tätä tekstiä aloittaessani uuden työn tuomat muutokset olivat keskeisimpänä läsnä ja lähdin työstämään tätä siitä näkökulmasta. Oli tullut vastaan uudenlaisia haasteita ja tilanteita - olin uuden edessä ja oli uusia tuulia niin, että tukka pyöri päässä. Kun luonteenpiirteisiin kuuluvat tunnollisuus ja perfektionismiin taipuvaisuus, sitä vaatii itseltään niin paljon, ettei mikään todellisuudessa tunnu riittävän tai olevan tarpeeeksi. Ei osaa olla tyytyväinen vähempään, koska näitä luonteenpiirteitä on aina vahvistettu ulkoapäin ja niitä on pidetty tavoiteltavina asioina. Siinä ympäristössä, jossa olen nuoruuteni elänyt, ne ovat olleet hyviä piirteitä. Niihin on pitänyt pyrkiä.

Kuten urheilussa sanotaan: "Se ominaisuus mitä treenataan, vahvistuu". Näitä luonteenpiirteitä on kilpaurheilumaailmassa vahvistettu jatkuvasti ja siinä maailmassa olen ollut mukana suurimman osan elämästäni.

Vaikka kuinka antaa 110% koko ajan ja kokee, että muuten ei voi sanoa yrittäneensä tarpeeksi, niin todellisuudessa kukaan ei koskaan huomaa sitä viimeistä kymmentä prosenttia. Joskus "ihan hyväkin riittää". On ihan ok, että annat 50, 60 tai 70 prosenttia omasta parhaastasi. "Tee parhaasi" on ehkä huonoin neuvo, jonka voi suorittajalle antaa. Se kannustaa suorittamaan vielä enemmän, koska suorittaja ei voi tyytyä "ihan hyvään", koska on pyydetty antamaan parhaansa.

"Tee parhaasi" on ehkä huonoin neuvo, jonka voi suorittajalle antaa. Se kannustaa suorittamaan vielä enemmän, koska suorittaja ei voi tyytyä "ihan hyvään", koska on pyydetty antamaan parhaansa."

Uudella työpaikalla on viljelty melko paljon yleisenä heittona: "Tsemppiä!" Se on lyhyt ja ytimekäs, kannustava, mutta melko neutraali heitto. Itselle "tsemppiä" tarkoittaa eniten sitä, että toivotetaan voimia ja onnea tulevaan tilanteeseen ja siinä mukana on uskoa siihen, että kyllä sinä selviät. Esimerkiksi ennen urheilusuoritusta minulle on aina toivotettu tsempit. Ikään kuin että on monta tapaa hoitaa sama asia - tee se juuri omalla tavallasi!

Työelämässä ja erityisesti uudessa työssä on huomannut, että tätä "tunnollisuuden taakkaa" kantaa mukanaan. Taakalla tarkoitan tätä mentaliteettia, jolla maailma pitää saada valmiiksi nyt heti ja kaikki on opittava, tiedettävä ja osattava nyt heti eikä kohta.

Tässä yhteydessä mietin, että millainen tyyppi olisin, jos olisin kasvanut erilaisessa ympäristössä? Sellaisessa, jossa nämä vahvuudet (tunnollisuus, määrätietoisuus, perfektionismin tavoittelu) olisi nähty "heikkouksina"? Eli olisi vahvistettu toisenlaisia ominaisuuksia, kuten rentoutta, joustavuutta ja mukautuvaisuutta? Itselle tuntuu vieraalta ajatukselta, että nämä olisivat olleet asioita, joita olisi painotettu urheilumaailmassa 2010-luvun taitteessa - ovathan ne nyky-yhteiskunnassa edelleen tavoiteltavia asioita, koska pitäähän asioita nyt saada aikaan! Itse koen kasvaneeni "kaikki tai ei mitään", "täysillä tai ei ollenkaan" -mentaliteetissa, eikä siitä ole helppoa päästä eroon.

"Mietin, että millainen tyyppi olisin, jos olisin kasvanut erilaisessa ympäristössä?"

Onhan siitä hyötyä, että on työskennellyt päämäärätietoisesti tavoitteidensa eteen ja on oppinut "kunnon työntekoon" eikä päästä itseään liian helpolla. Kai sekin voi olla ongelma, että menee aina sieltä, mistä aita on matalin tai jopa sieltä, missä ei ole aitaa ollenkaan? Tai pysyttelee mukavuusalueellaan sillä puolella aitaa, jolla jo valmiiksi on, eikä jaksa nähdä vaivaa ylittääkseen sitä ollenkaan? Joskus sekin voisi olla hyödyllinen taito, mutta sitä minulla hyvin harvoissa asioissa on. 

Tavallaan aika kultaa muistot ja kilpaurheilun täyttämä nuoruus tuntuu ruusuiselta ajalta, mutta toisaalta nyt tuntuu, että vähän kadunkin, miten joissain hetkissä toimi sillä tavalla. Eniten on vaikeaa ymmärtää jälkikäteen, miksi ympärillä olevat ihmiset antoivat sen tapahtua. Toki - myönnän - olen ollut (ja olen nykyäänkin välillä) hyvin itsepäinen ja motivaatio ajaa järjen ohi pääkopassa. Se legendaarinen "kroppa sanoo pysähdy, pää sanoo jatka" ja päätä kuuntelee niin kauan kuin jalat lähtee alta ja henki pihisee. 

Itsellä oli sen verran hankalia vastoinkäymisiä urheilu-uran varrella, etten pelkästään hyvällä muistele niitäkään aikoja. Johtuen pitkälti siitä, että piti toimia niin päättömästi terveyden kustannuksella, että risoo ajatella omaa tyhmyyttä vieläkin. Samaan aikaan risoo ajatella, miten hyväksyvässä ilmapiirissä tätä tyhmyyttä sai toteuttaa. Oli siellä matkan varrella ihmisiä, jotka yrittivät puhua järkeä ja toppuutella, mutta silti on surullista, että he olivat pienessä marginaalissa ison massan reunoilla. Jos yleinen ilmapiiri urheilussa olisi terveempi, niin tällainenkin systemaattinen päätön toiminta olisi mahdollista estää. Jollakin tasolla vieläkin sisäisesti kalvaa, miten paljon haittaa aiheutin itselleni tuolloin, ja kenties kärsin näistä seurauksista välillisesti edelleen. Onneksi en niitä aktiivisesti koko ajan mieti.

Haluaisin sanoa, että en muuttaisi mitään, etten en kadu menneisyyttä, enkä omia valintojani - mutta silti koen, että jotakin muuttaisin tuosta ajasta, omasta toiminnasta ainakin. Olihan kilpaurheilu hienoa aikaa, mutta aika ei ole kullannut aivan kaikkia muistoja minun kohdallani. Nyt vuosien päästä voin etäämmältä reflektoida toimintaani objektiivisesti ja näen useita sudenkuoppia. Vähän se jopa harmittaa, että niihin kaikkiin piti ihan välttämättä päästä rypemään. Sitten siellä ollessa hoksaa, että ei tämä hyvä juttu ollutkaan ja yrittää sieltä mönkiä ylös, mutta aina joku raajanpätkä sinne jää ja kohta olet siellä uudestaan. Ja tätä touhua katsotaan vaan vierestä.

"Nyt vuosien päästä voin etäämmältä reflektoida toimintaani objektiivisesti ja näen useita sudenkuoppia. Vähän se jopa harmittaa, että niihin kaikkiin piti ihan välttämättä päästä rypemään. Sitten siellä ollessa hoksaa, että ei tämä hyvä juttu ollutkaan ja yrittää sieltä mönkiä ylös, mutta aina joku raajanpätkä sinne jää ja kohta olet siellä uudestaan. Ja tätä touhua katsotaan vaan vierestä.”

Olisin toivonut enemmän psyykkistä tukea urheilussa, koska vaikeuksien kanssa jää helposti yksin. Ei ollut asiantuntevaa apua saatavilla. Armollisuuden opettelu olisi ollut avainasemassa tuossa iässä ja tuossa urheilu-uran vaiheessa, koska se olisi kantanut eväitä pitkälle loppuelämään. Siksi toivon niin kovin, että psyykkistä valmennusta saataisiin eteenpäin urheilussa nykypäivänä ja nuorista, motivoituneista urheilijoista kasvaisi viisaampia, itseään kunnioittavia ja kehoaan arvostavia ihmisiä. Tänä päivänä somen avulla tätä viestiä voidaan saada eteenpäin tehokkaammin kuin omaan aikaani, kun somea ei vielä ollut tai se oli lapsen kengissä. Ei tullut mieleenkään, että psyykkistä tukea voisi tai jopa kuuluisi saada. Ei tullut mieleen, että joku somealustoilla tavoittaisi ison määrän kohderyhmän ihmisiä (kuten nuoria urheilijoita) ja voisi valistaa urheilumaailman epäoikeudenmukaisuuksista, opettaa pitämään omat rajansa ja kyseenalaistamaan auktoriteettia silloin, jos hänen toimintansa on kyseenalaista tai aiheuttaa pahaa mieltä. Minusta auktoriteettien on myös tervetullutta joutua kyseenalaistamisen kohteeksi, sillä se, jos mikä, kehittää toimintaa ja voi muuttaa asioita. 

"Siksi toivon niin kovin, että psyykkistä valmennusta saataisiin eteenpäin urheilussa nykypäivänä ja nuorista, motivoituneista urheilijoista kasvaisi viisaampia, itseään kunnioittavia ja kehoaan arvostavia ihmisiä."

Kun näkökenttä on rajoittunut tällaiselle tietylle alueelle, niin oli tajunnan räjäyttävää, kun elämään tuli lukiossa juuri sellainen ihminen, ketä olisi kaivannut tuekseen ja neuvonantajakseen jo paljon aiemmin urheilu-uran alussa ennen kuin oli ehtinyt niin lopullisesti kasvaa "kaikki tai ei mitään"-ajatusmalliin. Psyykkisen valmennuksen periaatteilla valmentava lukion hiihtovalmentaja laajensi sitä rajoittunutta näkökenttää koko 360 asteen kokoiseksi. Siltä se tuntui. Yhtä aikaa maailma aukesi ja ajatukset menivät aivan solmuun. Olin kaivannut toisenlaista lähestymistapaa valmennukseen ja urheiluun, mutta en tiennyt tarkalleen millaista tarvitsen, ennen kuin sellainen tuli pyytämättä vastaan. Uskon, että oman ja muiden toiminnan kyseenalaistaminen sai alkusysäyksen tästä. Siihen asti olin melko orjallisesti luottanut auktoriteetin ohjeisiin ja neuvoihin. Tasavertainen valmennussuhde oli itselleni uusi asia, joka olisi ollut tervetullut jo niin paljon aikaisemmin. 

Koen kiitollisuutta menneisyyttä kohtaan, mutta on myös asioita, joita nykypäivänä muistelen hämmentyneenä suu auki. Katkeruus ei ole oikea sana, mutta tiedän ainakin, millaista toimintaa olisi pitänyt kovaan ääneen kyseenalaistaa enemmän. Kantapään kautta oppineena, esim. valmentajan puuttuminen urheilijan henkilökohtaiseen elämään menee joidenkin ehkä kirjoittamattomien rajojen yli. Valmentajan tehtävä on olla tukena urheiluun liittyvissä päätöksissä, olla tukihenkilönä urheilu-uralla ja arvioida lajinomaista suorituskykyä testaus- ja kilpailutilanteissa, mutta EI KOSKAAN tehdä muita elämään liittyviä päätöksiä urheilijan tai hänen perheensä puolesta. Siinä menee hänen roolinsa vaikutusalueensa rajat. 

Minua kauhistuttaa ajatella, että olisin saattanut jättää Wanhojen tanssit tanssimatta valmentajan päätöksen vuoksi, ellen olisi pitänyt asiaa niin tärkeänä, että en suostunut taipumaan päätökseen. Koin, että se oli asia, jota kukaan muu ei minun puolestani päätä, vaan minun pitää saada päättää oman elämäni tärkeistä asioista itse. Myös penkkarit olisin jättänyt väliin, jos penkkaripäivälle olisi sattunut kova pakkanen - olisihan se ollut riski sairastua ennen tärkeitä kisoja. No, onneksi silloin sattui plussakeli, niin ei tarvinnut tuon päätöksen kanssa taistella. Asunikin oli sellainen, että sinne alle olisi saanut viidetkymmenet villakalsarit - mutta tuskinpa sekään fakta olisi asiaa muuttanut, jos luontoäiti olisi päättänyt toisin. Onneksi hän oli puolellamme tuolloin. 

Tuntuu kuitenkin hurjalta, että tällaisia asioita on tosissaan ehdotettu ja siitä nostettu haloo, kun ei olekaan toimittu ehdotusten mukaisesti ja ei olla tosissaan yhteisessä jutussa, ei satsata täysillä tärkeisiin kisoihin ja pidetään "muita asioita" tärkeämpinä. Eli toisin sanoen nuorella urheilijalla on muukin elämä. Tuliko se jotenkin yllätyksenä? Jos tekee päätöksen olla mukana Wanhojen tansseissa KERRAN elämässä (koska todennäköisesti en käy lukiota toista kertaa, hehe), ei siihen pitäisi olla valmentajalla mitään sanottavaa. Se on henkilökohtainen päätös. Ennemminkin häpeä siitä, että joku itselle merkityksellinen henkilö haluaa niin ehdottomasti viedä tärkeän, kerran elämässä tapahtuvan tapahtuman nuoren ihmisen elämästä pois. Kisoja tulee kuitenkin aina uusia, vaikka tietenkin koko vuosi tehdään töitä niiden pääkisojen eteen ja on oletettavaa, että siihen nähdään vaivaa puolin ja toisin. Tietenkin valintoja joutuu tehdä eri asioiden välillä, mutta ne eivät tunnu uhrauksilta, jos itse haluat valita juuri niin. Urheilun pitäisi olla elämää merkittävästi täydentävä asia, ei elämää rajoittava. Pointti onkin siinä, että molemmin puolin vaakakuppia on suunnilleen yhtä paljon asioita. Silloin todennäköisesti tilanne on tasapainossa ja nautit valita ne samat asiat aina uudelleen - etkä koe jääväsi paitsi mistään.

"Pointti onkin siinä, että molemmin puolin vaakakuppia on suunnilleen yhtä paljon asioita. Silloin todennäköisesti tilanne on tasapainossa ja nautit valita ne samat asiat aina uudelleen - etkä koe jääväsi paitsi mistään."

Tässä tilanteessa näin ei ollut ja koin jääväni paitsi isosta asiasta, jota tulisin katumaan myöhemmin. Onneksi pidin pääni, vaikka ne kisat menivätkin päin p*rsettä. Keskeytin kisan, kaverini ei päässyt flunssan vuoksi starttaamaan ollenkaan ja oli huoltojoukoissa. Kolmas kaverimme, joka ei tanssinut (pitkälti omasta valinnastaan) Wanhoissa, pärjäsi hyvin ja menestyikin. Ja ketkä tästä kuulivat vielä pitkään tapahtuneen jälkeenkin - voitte arvata. Ihan kuin menestys tai menestyksen puute olisi ollut niin mustavalkoista. Kyse on AINA kokonaisuudesta, ei yksityiskohdista. Mutta kun katsoo vain yhtä puuta, koko metsä voi kadota - kuten Haloo Helsingin kappaleessa sanotaan. Olin itse aivan fine asian kanssa, koska tiesin valinneeni oikein. Tiesin, etten olisi menestynyt kovin paljon paremmin muutenkaan - tietenkin olisi ollut hienoa päästä edes maaliin, mutta aina ei voi onnistua.

En kadu mitään. Enemmän kadun sitä, että itkin jo edellisenä kesänä silmät päästäni, kun valmentaja (jo silloin) otti esille tämän asian ja ohjeisti meitä jättämään tanssit väliin. Olin odottanut tansseja siitä asti, kun tiesin meneväni lukioon. Kun auktoriteetti arvostelee harjoittelumotivaatiota - joka oli aivan priimaa, suoritin ylitunnollisesti ja se oli ehkä nimenomaan suurin ongelmani ja eniten menestykseni esteenä - tuntui se aivan käsittämättömän pahalta. Minulle olisi tehnyt hyvää olla joskus löysin rantein ja ottaa rennommin, ehkä suorituspaineet ja stressi olisivat vähän hälvenneet ja tuloksetkin olisivat olleet parempia. En kokenut koskaan, että tätä vaihtoehtoa olisi ollut. 

Urheilijan henkilökohtaisen elämän päätökset EIVÄT OLE valmentajan asia, ne on ulkoistettu valmentajan roolista ja hänen valtuutensa eivät ulotu sinne saakka. Se on asia, joka valmentajan täytyy ymmärtää ja hyväksyä oma rajallisuutensa, vaikka olisikin eri mieltä. Get over it. Yleensä niistä päästäänkin yli, koska it's just fucking life. 

”Ihan kuin menestys tai menestyksen puute olisi ollut niin mustavalkoista. Kyse on AINA kokonaisuudesta, ei yksityiskohdista. Mutta kun katsoo vain yhtä puuta, koko metsä voi kadota.”

Kuten Topi Raitanen sanoi hyvin EM-mestaruutensa jälkeen jossakin haastattelussa: "Nuoret eivät vittuilemalla innostu lajista. Mennään positiivisen kautta ja kannustetaan nuoria. Ilmapiiri tahtoo herkästi olla "entisten legendojen" tai penkkiurheilijoiden puheissa hyvin lannistava ja tuloksia vähättelevä. Monet myötäilevät hiljaa taustalla. Tämä ei ole se keino, jolla tulevaisuuden menestyjiä saadaan."

Tästä olen täysin samaa mieltä, koska tätä näkee ja kuulee paljon. Negatiivisuudella ja vähättelyllä kukaan ei innostu mistään asiasta eikä koe pystyvyyden tunteita. Älä riko urheilua, vaan riko hyväksyvä hiljaisuus, kuten Topi teki. Kaiken tasoiset henkilöt voivat harrastaa lajia, mikä on tosi hienoa. Vaikket koskaan saavuttaisikaan mitään, niin todennäköisesti saat siitä harrastamisesta jotain tärkeää sisältöä elämääsi. Ja se RIITTÄÄ. Ei aina tarvitse saavuttaa kuuta taivaalta, vaan hienoa on se, että jaksaa yrittää ja kokee asian itselleen merkitykselliseksi. 

Sitten ravitsemusasioihin. Ravitsemusasioista saa olla kiinnostunut ja antaa niihin karkeita yleisohjeita, mutta tarkkojen ja ehdottomien ravitsemusohjeiden jakaminen ilman mitään alan koulutusta EI ole valmentajan tehtävä. Jos ravitsemukseen on syytä puuttua, se tapahtuu laillistetun ravitsemusalan asiantuntijan kanssa. Jos ei ole alan koulutusta, niin väitän, että ravitsemuksesta ei voi olla niin kokonaisvaltaista käsitystä kuin alan asiantuntijalla, joten valmentajana sysäisin tämän vastuun eteenpäin, mikäli urheilijan ravitsemusta on tarve muuttaa. Ammattitaitoa on se, että osaa tunnistaa oman ammattitaitonsa rajat ja sen riittämättömyyden JA lähettää urheilijan toiselle ammattilaiselle, joka tietää aiheesta enemmän. Pätee myös työelämässä erittäin monella eri alalla. Vaikka jokin asia voi tuntua yksinkertaiselta ja helpolta ja kaikki tekevät sitä joka päivä - eli syövät - se ei todennäköisesti sitä ole. Jos joku opiskelee asiaa yliopistossa vuosikausia, asia ei todennäköisesti ole niin yksinkertainen, että ilman koulutusta toimiva, täysin päinvastaisen alan asiantuntija, voisi antaa kokonaisvaltaisia, terveyttä tukevia ohjeita yhtään kenellekään.

”Vaikka jokin asia voi tuntua yksinkertaiselta ja helpolta, se ei todennäköisesti sitä ole. Jos joku opiskelee asiaa yliopistossa vuosikausia, asia ei todennäköisesti ole niin yksinkertainen, että ilman koulutusta toimiva päinvastaisen alan asiantuntija, voisi antaa kokonaisvaltaisia, terveyttä tukevia ohjeita.”

Jos TODELLA on TODELLINEN tarve puuttua nuoren urheilijan ruokavalioon, sen tekee joku aivan muu kuin valmentaja, jolla ei ole asiaan oikeanlaista osaamista. Siinä on muuten riski, että vahvistetaan vääriä asioita, kuten ehdottomuutta ja ruoka-aineiden rajoittamista jakaen ruokia hyviin ja pahoihin kategorioihin ja ohjataan urheilijaa laihtumaan altistaen hänet syömishäiriölle - tai mitä tahansa muuta, mitä tähän osa-alueeseen liittyy. Muistan itse jo noin 13-vuotiaana, kun olin ensimmäisillä leireillä silloisen valmentajan kautta, niin leiriohjeissa luki: "LEIRILLÄ EI SYÖDÄ KARKKIA." Ymmärrän asian pointin siinä, että sokerisilla tuotteila ei korvata aterioita - mutta miksi h*lvetissä ei saisi syödä yhtään karkkia? Ja voin paljastaa tässä, että minulla ja kaverilla oli mukana karkkipussit. Ja söimme niitä SALAA huoneessamme, ettei kukaan varmasti näe ja yritimme välttyä rapistelemasta niitä, ettei kukaan kuule pussin rapinaa. Koimme, että kai nyt kovien treenien välissä voi vähän karkkia syödä, kun oltiin kuitenkin käyty syömässä kunnon ateriat Vuokatin urheiluopistolla. Olimme fiksuja nuoria! Emme olisi koskaan korvanneet aterioita karkilla. Parempi ohje olisi todennäköisesti ollut, että karkkia saa olla, mutta sillä ei korvata aterioita. Heti ehdottomuus on poistunut ja sallivampi asenne on läsnä. Kuulostaakin jo paljon mukavammalta. Toivon, ettei tällaisia ehdottomia kieltoja olisi enää nykyään lasten ja nuorten leiriohjeissa, mutta epäilen, että tämäkään asia olisi vieläkään muuttunut. (Saa kertoa, jos olen väärässä, toivon olevani.)

"Ammattitaitoa on se, että osaa tunnistaa oman ammattitaitonsa rajat ja sen riittämättömyyden JA lähettää urheilijan toiselle ammattilaiselle, joka tietää aiheesta enemmän."

Emilia Joensalo somessaan otti esille, miten esim. testaustilanteissa on paikalla joukkuekaverit, joukkueen johto, valmentajat ja naapurin kissan kaimat - ja pahimmassa tapauksessa antavat asiattomia kommentteja liittyen urheilijan ulkonäköön, vaikka on tarkoituksena testata urheilijan lajinomaista suorituskykyä. Kysymys onkin, että miksi fokus on usein siinä, miltä urheilijat näyttävät sen sijaan, että otettaisiin suorituskyky kokonaisuutena huomioon? Testaustilanteissa pitäisi olla mukana vain ne henkilöt, keitä asia koskee. Kaikki muut suljetaan tilanteesta pois, mikäli heillä ei ole asiaan osaa eikä arpaa. Urheilijan niin halutessa testaukseen annetaan rauha - niin kuin toivottavasti kilpailutilanteisiinkin. Ja oletus olisi jo automaattisesti, että myös harjoittelurauha annetaan eikä harjoituksissa tapahdu asioita, jotka eivät kestä päivänvaloa tai joukkueen/tiimin ulkopuolisia silmiä. Seksuaalinen häirintä, mukaan lukien kaikki sen muodot sanallisesta fyysiseen häirintään ja kaikki siltä väliltä, ovat ehdoton EI niin urheilussa kuin kaikissa muissakin ympäristöissä, joissa erityisesti lapsia ja nuoria on mukana. #älärikourheilua, #rikohiljaisuus

"Miksi fokus on usein siinä, miltä urheilijat näyttävät sen sijaan, että otettaisiin suorituskyky kokonaisuutena huomioon?"

Emilian esimerkki oli, että jos valmentaja auktoriteettina kertoo nuorelle urheilijalle, että jokainen tiputettu kilo on 2cm lisää ponnistuskorkeuteen, niin tämä antaa urheilijalle kuvan siitä, että on toivottavaa tiputtaa mahdollisimman monta kiloa, jotta ponnistusvoima kasvaisi moninkertaisesti. Tässä ei kuitenkaan huomioida sitä, että aliravitsemuksen myötä urheilija voi menettää mm. lihasmassaa, jolloin ponnistusvoima ei todellakaan kasva. Emilia kysyikin stooreissaan: "Miksi ei yhtälailla kerrottaisi pelaajille, että kun saadaan sun maksimivoima- ja nopeusominaisuuksia tän ja tän verran eteenpäin, hyppäät korkeammalle?" Miksi se paino pitää sotkea asiaan? Lähtökohdin aliravitsemus aiheuttaa aina enemmän vahinkoa kuin se, että urheilija syö vähän liikaa. Ravittu ja hyvinvoiva urheilija on paras tilanne, johon on otollisinta lähteä rakentamaan ominaisuuksia ja ajan kanssa kehitystä. Emilia kertoi, että hänen fysiikkatuloksensa ovat olleet Suomen kärkeä, mutta silti hänen on käsketty laihduttaa, jotta hän voisi olla vielä parempi. Miksi ihmeessä hänen tarvitsisi olla yhtään pienempi, jos hänen tuloksensa ovat jo muutenkin huippuja? 

"Lähtökohdin aliravitsemus aiheuttaa aina enemmän vahinkoa kuin se, että urheilija syö vähän liikaa."

Kun sensitiivisessä iässä oleville nuorille tytöille, jotka ovat vasta vähitellen kasvamassa naisiksi, tuputetaan jatkuvasti propagandaa, miten sokeri on haitallista ja paha ruoka-aine, joka estää kehityksen, mennään jo pahasti metsään. Sokerissa ei tarvitse ketään kyllästää, mutta sokeri on vain yksi ruoka-aine muiden joukossa. Ei ole hyviä tai pahoja ruokia. On vain ravintosisällöltään erilaisia ruokia, joista toiset ravitsevat kehoa paremmin kuin toiset, mutta joskus sokeri voi olla palautumisen kannalta paikallaan, jos tarvitaan nopeasti energiaa. Myös mielen ruokkiminen on tärkeää ja monelle herkut voivat olla juurikin tätä. Kun jotain aletaan systemaattisesti rajoittaa ja siitä tulee kiellettyä, sitä voikin alkaa tehdä entistä enemmän mieli syödä. On myös oleellista, että asiat voidaan puhua halki, ei sähköpostien tai tekstiviestien välityksellä. Siinäkin mennään jo pahasti metsään, jos vuorovaikutus valmentajan kanssa katkeaa. 

Itse olen onnellisessa tilanteessa siinä, että itsetuntoni on ollut sen verran hyvä, että en ole joutunut liiallisten yhteiskunnan ja urheilumaailman ihanteiden uhriksi ja kokenut tarvetta laihtua paljon, jotta voisin menestyä paremmin. Olen jopa kyseenalaistanut auktoriteettia - en välttämättä kovaan ääneen vasten kasvoja, mutta ainakin hiljaa taka-alalla huomannut epäkohtia, joita en ole pureskelematta niellyt. Toki olen ulkonäköpaineita kokenut, ei niiltä kukaan voi välttyä. En ole kuitenkaan kärsinyt syömishäiriöstä, vaan olen aina ollut ruoka-aikaan paikalla ja koinkin, että menestystä ei tule vajaaravitsemuksella. Kuitenkin on kamalaa ajatella, että olen ehkä pienessä prosentuaalisessa osuudessa, joka kokee tilanteensa syömiskäyttäytymisen suhteen näin onnelliseksi. Joku toinen olisi voinut mennä todella rikki vastaavasta sokeripropagandasta ja ravitsemusvalistuksesta. Heitä on varmasti todella useita ja se on surullista. 

Lukiovalmentajamme huolehti alussa, että muistattehan te käydä syömässä (mikä tuntui itsestä vieraalta, koska totta kai käymme syömässä!), mutta ymmärsin myöhemmin, ettei se ole itsestäänselvyys. Ja ehkä hän ymmärsi, ettei meidän syömisestä tarvitse olla huolissaan! :D Meillä oli onneksi lukiossa huippuporukka ja hyvä vuorovaikutus - sieltä sainkin ehkä parhaimmat mallit onnistuneesta valmennuksesta omalla kohdallani. 

 NO MORE SILENCE.

Toisten ruoka-aineiden demonisointi ja asettaminen paremmuusjärjestykseen voisi olla hyvin vahingollista toisenlaiselle nuorelle, jolla ei olisi ollut samoja valmiuksia kuin itselläni - se voisi laukaista häiriintyneen syömiskäyttäytymisen. Kävin 2020 urheilijan häiriintyneeseen syömiseen liittyen Syömishäiriökeskuksen järjestämän webinaarin ja siitä sain vahvistusta näihin ajatuksiin. Siellä he tietävät, miten kauaskantoisia vaikutuksia ikävällä kehon ja ulkonäön kommentoinnilla voi olla. Valmentajalla on valtavan iso vaikutus urheilijan kasvuun ja kehitykseen niin hyvässä kuin pahassa, mutta myös meillä ja teillä urheilun seuraajilla. 

Yleisurheilun EM-kisojen aikaan nostettiin esille esim. Wilma Murron sekä monien muiden urheilijoiden kokemia ikäviä kommentteja liittyen heidän ulkonäköönsä. Kyseessä on heidän työnsä, jota lähtökohdin pitäisi arvioida suorituksen näkökulmasta - toivottavasti et lähtökohtaisesti arvioi työkaveriesikaan aikaansaannoksia heidän ulkonäkönsä perusteella, eikä kukaan arvioi myöskään sinun ihmisarvoasi, pystyvyyttäsi tai työsi onnistuneisuutta ulkonäkösi perusteella. Erityisesti nuoruudessa lauotut epämukavat kommentit kehosta voivat elää pitkään mukana, vaikka olisi välissä kasvanut jo aikuiseksi ja keho on muuttunut siinä mukana, mielikin on kasvanut ja itsetuntokin ehkä parantunut. Ne kommentit jäävät elämään, eikä niitä saa pois enää sitten, kun ne on sanottu. Kaikilla meillä on huonoja päiviä, jolloin koemme itsemme huonoiksi ja fiiliksen apaattiseksi - se on elämää. Silloin kaikki vanhatkin ilkeät jutut voivat nousta pintaan ja tuntua entistä pahemmilta - ihan meillä jokaisella. Siksi olisi tärkeää, että viljelisimme vanhaa viisautta: "Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, älä sano mitään." 

Itse haluan nykyään ruokkia ajatusta, että kohtuus kaikessa. Mitään ruoka-aineita ei tarvitse rajoittaa tai välttää, ellei ole sille allerginen. Ruoka on vain ruokaa. Lasten tai nuorten harjoittelussa tiukat ravitsemussäännöt eivät ole kehityksen kannalta merkityksellisiä. Ne tulevat kyseeseen vasta aikuisurheilussa huipulle pyrkiessä (ja kyllä, hekin syövät sokeria). Juuri tänäaamuna luin Kerttu Niskasen QA-stooreista Instagramissa, että hän suosii sallivaa ruokavaliota, joka perustuu terveellisyyteen ja monipuolisuuteen, mutta sisältää myös herkkuja. Kyse ei ole rakettitieteestä, syömisestä ei tarvitse tehdä sellaista.

Jos minulla on joskus lapsi, niin koen tämän asian niin tärkeäksi, että haluaisin opettaa hänelle näitä asioita, mitä tässä juuri kovasti yritän pukea sanoiksi ja jotka näen isoina epäkohtina urheilussa ja koko yhteiskunnassa. Haluan parhaani mukaan opettaa hänelle, että kaikki ruoka on ok - toiset ruuat ovat vaan ravitsevampia kuin toiset. Kaikkea mahtuu monipuoliseen ruokavalioon. 

"Ruoka on vain ruokaa."

Jos nyt miettisin uudelleen, mitä voisin muuttaa menneestä (jolla tarkoitan kilpaurheiluaikaa, joka väritti suurimman osan nuoruudestani), niin olisin kysynyt lukiovalmentajalta Antilta olisiko hän ryhtynyt valmentamaan minua heti lukion alussa. Äiti ehdotti sitä, mutta minä tyrmäsin asian heti. Yhteinen valmennuksellinen vuosi olisi alkanut heti lukion alettua, eikä vasta vuotta myöhemmin, jolloin lukiovalmennus eli muutosvaihetta ja itse elin omaa muutosvaihettani samaan aikaan. Tämä kaikki muutos oli iso ja haastava. Piti uskaltaa toimia "ominpäin" ja tehdä omia valintoja harjoittelun suhteen, erityisesti lukiovalmentajan vaihduttua. Kuitenkin koen, että siitä valmennussuhteesta sain eniten eväitä tulevaisuutta varten. Eva Wahlström sanoi mielestäni elämäkerrassaan, että hänen valmentajansa Ripa yritti valmentaa häntä niin, että hän pärjäisi elämässä urheilu-uran jälkeenkin, koska elämä ei lopu urheilu-uran loputtua - siitä se vasta alkaa. Tämä on kuitenkin helppo unohtaa, kun painetaan sokeana duunia ja himoitaan menestystä. Tuo Ripa kuulostaa mainiolta ja oivaltavalta tyypiltä. 

"Ripa yritti valmentaa häntä niin, että hän pärjäisi elämässä urheilu-uran jälkeenkin, koska elämä ei lopu urheilu-uran loputtua - siitä se vasta alkaa."

Minusta tuntuu, että lukiovalmentajalta Antilta sain eniten eväitä ihan elämää varten. Kovasti yritettiin ja vaikka keinot eivät aina olleet oikeita ja toimivia, niin lämpimät muistot jäi - ja ennen kaikkea oppia tulevaisuuden elämään. Toinen tällainen merkittävä henkilö urheilu-urallani on ollut juoksuvalmentaja Veikko, jolta koen saaneeni paljon ja oppineeni monta tärkeää asiaa, joita jokainen polulleni sattunut valmentaja ei ole osannut minulle opettaa. Ehkä he eivät ole sisäistäneet niitä itsekään - silloin on hankalaa opettaa sellaisia asioita toisille. On onni ja rikkaus löytää edes yksi sellainen ihminen elämään, josta tulee niin lämmin fiilis. Onneksi minulla on ollut sellaisia henkilöitä useita. Tasapuolisen valmennussuhteen tunnusmerkki voisikin olla se, että molemmat antavat yhteiseen juttuun yhtä paljon. Kumpikaan ei koe väsyvänsä jatkuvasta antamisesta ja koe, että toinen osapuoli vain ottaa ja syö voimavaroja, vie aikaa ja energiaa. Koen, että tällainenkin valmennussuhde minulla on ollut, jossa ottaminen ja antaminen eivät ole olleet tasapainossa, vaan loppujen lopuksi molemmat osapuolet ovat kokeneet olevansa kuormittuneita ja umpikujassa, josta ei pääse pois kuin lähtemällä koko yhteistyöstä eri teille.

Jos koskaan ikinä toimisin valmentajana, haluaisin olla hänelle sellainen ihminen, jollaisen olisin itse silloin kovasti tarvinnut. Toivon kovasti, että osaisin olla sellainen. 

"Tasapuolisen valmennussuhteen tunnusmerkki voisikin olla se, että molemmat antavat yhteiseen juttuun yhtä paljon. Jos koskaan toimisin valmentajana, haluaisin olla sellainen ihminen, jollaisen olisin itse silloin tarvinnut."

Jos tapaisin nyt tuon itseltään mahdottomia vaativan urheilijatytön, jolla on koko maailma avoinna ja kovat tavoitteet, niin halaisin häntä ja sanoisin, että kaikki järjestyy parhain päin, vaikka hellittäisit vähän ja ottaisit ihan rauhassa. Sinusta ei tule huippu-urheilijaa, etkä voita SM-mitalia tai maailmanmestaruutta, etkä pääse edes kymppisakkiin valtakunnallisesti omassa lajissasi, mutta tuolla määrätietoisuudella ja sisukkuudella saavutat elämässä monia tavoittelemiasi asioita ja unelmiasi, jotka eivät välttämättä liity urheiluun millään tavalla. Sinä selviät toisella puolen maapalloa omine neuvoinesi ja ennen kaikkea uskallat ottaa sen askeleen, että lähdet. Uskallat olla riippumaton muista ihmisistä ja tehdä omia valintojasi, vaikka joskus itsensä asettaminen etusijalle on tuntunut vieraalta ja olet ajatellut liikaa muita. Olet tosi rohkea ja sinnikäs. Älä aseta itsellesi liikaa rajoja, joita ei muka voi ylittää. Ne ovat vaan kuvitteellisia raameja, joihin sinun ei tarvitse mahtua. Voit mennä niiden yli ja luoda omat raamit. 

"Älä aseta itsellesi liikaa rajoja, joita ei muka voi ylittää. Ne ovat vaan kuvitteellisia raameja, joihin sinun ei tarvitse mahtua. Voit mennä niiden yli ja luoda omat raamit."

Your life starts at the end of your comfort zone lukee minun instagramini kuvauksessa. Eli elämäsi alkaa, kun astut ulos mukavuusalueeltasi. Olen moneen otteeseen allekirjoittanut tämän ja ottanut sen motokseni. Tuntuu hemmetin hyvältä tulla ulos niistä raameista, mitkä on joko itse itselleen asettanut tai jotka muut ihmiset tai yhteiskunta ovat asettaneet minulle. 

Jos voin olla jollekin se ihminen, joka sanoo, ettei sinun ihmisarvo ole kiinni siitä, miten hyvin menestyt sinulle tärkeässä asiassa tai miten helvetin paljon vaadit itseltäsi, olen ilomielin juuri se ihminen. Oikeasti voit saavuttaa paljon isompia asioita suhtautumalla asioihin rennosti - aina ei kannata puristaa hampaat irvessä. Helppoa se ei ole, mutta sinulla on lupa siihen. Mitään pahaa ei tapahdu, kaikki menee hyvin. 

Kun muistaisi itsekin nämä omat ohjeensa. Älä tee kuten minä teen, vaan kuten minä sanon. :D Pitäisi vaan osata olla välillä rauhassa ja hyväksyä asiat, joihin ei voi vaikuttaa tai joita ei voi muuttaa. Se on elämän mittainen matka. Eri elämäntilanteissa tämä piirre näyttäytyy varmasti eri tavalla. Kun se on osa luonnetta, siitä ei - onneksi ja valitettavasti - pääse kokonaan eroon. Ainut pysyvä asia on muutos. Se täytyy hyväksyä ja yrittää elää sen tosiasian kanssa mahdollisimman sujuvasti symbioosissa.

"Vaakakuppi tasapainoilee sen välillä, onko tunnollisuus luonteenpiirteenä uhka vai mahdollisuus. Joskus raja on hyvin häilyvä ja on vaikea edes sanoa, kummalla puolen ollaan - ennen kuin menee totaalisesti kuppi nurin."

Tämä oli enemmänkin ex-urheilijan pohdintapostaus, jossa katson itseäni objektiivisesti vähän etäämmältä, kun en ole enää itse tässä keskiössä. Kyseenalaistan itseäni sekä omia ja muiden valintoja ja toimintaa - ja samalla ränttään asioista, jotka koen henkilökohtaisesti niin kovin tärkeäksi. Poikkeaa jonkin verran aiemmista postauksistani näkökulman puolesta. En pyri enää samoisin tavoitteisiin, niin voin arvioida toimintaani erilaisten linssien läpi. Ja tietenkin kyseenalaistaa auktoriteettien toimintaa, koska sekin on tärkeää. Pitkään on tuntunut siltä, että kaikki nämä asiat ovat olleet tabuja, asioita joista ei siedä puhua. Tiedän kuitenkin, että näin edelleen tapahtuu ja se rikkoo urheilun. Haluan olla itse mukana rikkomassa hiljaisuuden, korjaamassa urheilun. 

”Pitkään on tuntunut siltä, että kaikki nämä asiat ovat olleet tabuja, asioita joista ei siedä puhua. Tiedän kuitenkin, että näin edelleen tapahtuu ja se rikkoo urheilun. Haluan olla itse mukana rikkomassa hiljaisuuden, korjaamassa urheilun.”

Urheilumaailmassa on vielä paljon parannettavaa. Se(kään) maailma ei ole vielä likimainkaan valmis. On monta epäkohtaa, joiden muuttaminen on MEIDÄN KAIKKIEN ASIA. Älä riko urheilua, riko hiljaisuus. Vaikeneminen ei ole kultaa, vaan puhuminen. Niin kauan kuin me ei puhuta, niin kauan nämä asiat pysyy ja uudet sukupolvet niistä kärsivät. Tehdään urheilusta ja maailmasta yleisesti yhdessä parempi paikka. 

Toivotan tuhannesti tsemppiä kaikille lukijoille (jotka jaksoivat lukea tämän ylipäätään)! Kommentilla saa heittää aiheeseen liittyen tai sen viereen. 

Heidi