Ajattelin näyttäytyä blogin puolella pitkästä aikaa, tällä kertaa pohdiskelevan tekstin merkeissä. Aiheena on kilpaurheilijasta siirtyminen kuntoilijaksi, tämän hetkinen liikuntatilanteeni ja mitä fiiliksiä tämä muutos aiheuttaa. Epäilen, että useampi ennen tavoitteellisesti kilpaurheilua harrastanut voi samaistua tuntemuksiini, mutta epäilen myös, että myös ei-niin tavoitteellisesti urheilua harrastanut voi samaistua kirjoitukseen ja saada siitä paljonkin irti - olettaen, että osaan pukea ajatukseni yhtenäisiksi suomen kielen lauseiksi.
Harjoittelu opiskeluaikana
Ammattikorkeakouluopintojen ajan kilpaurheilu on ollut vähemmällä panostuksella kuin lukiossa, mutta kuitenkin se on kulkenut tiiviisti mukana ja olen opintojen ohessa yrittänyt parhaani mukaan harjoitella. Opintojen toisen vuoden syksy oli rankin ajanjakso varmaankin koko opiskeluaikana ja silloin karu totuus tuli konkreettiseksi: 24 tuntia vuorokaudesta ja oma jaksaminen eivät riitä. Koulupäivät venyivät pitkiksi ja kun tuli kotiin, oli kaikkensa antanut olo. Lisäksi välillä oli ryhmätöitä tai muita koulutehtäviä, joita olisi pitänyt ehtiä ja jaksaa tehdä. Totta kai kaikilla muillakin oli sama tilanne koulun suhteen, mutta ns. vapaa-ajan palautumisaika oli itsestä kiinni. Yritin lähteä illalla väsyneenä vielä treenaamaan, mutta usein kaaduin uupuneena sänkyyn ja lähtemisestä tuli ylitsepääsemätöntä.
Vähemmästäkin turhauduin. Tuntui, että kaikki olettivat, että treenaan ja oletin niin itsekin. Minun olisi pitänyt treenata, mutta en jaksanut ja ehtinyt. Talven kilpailuista puhuminen alkoi ahdistaa ja ihmisten ymmärtämättömyys ärsyttää, koska tuntui, että he uskoivat minun vähättelevän kuntoani, vaikka ihan oikeasti en ollut treenannut tarpeeksi eikä kuntoni muuten kasva. Turhautti, kun tuntui, ettei kukaan usko minua. Minäkö treenaamatta? Hyvä vitsi.
Syksyn kuormittavuutta lisäsi se, että stressasin niin paljon siitä, etten ehdi treenata ja ahdistuin siitä. Tiesin, että jokainen lähtemättä jäänyt treenikerta vie minua kauemmaksi tavoitteestani pystyä kilpailemaan hiihdossa talvella. Ennen pystyin huoletta sanomaan, että "jos tärkeintä on lähteä, sitä ainakin on tehty." Nyt ei oltu.
Aloin huomata, että motivaationi laskee ja minua ei enää huvita lähteä. Se tuntui pahalta ja itkin turhautuneisuuttani Jannelle moneen otteeseen tuona syksynä ja mitä lähemmäksi kisakauden aloitus tuli, sitä enemmän kärsin itseluottamuksen puutteesta ja riittämättömyyden tunteesta. Ensisijaisesti halusin hoitaa kaikki kouluhommat ajallaan, enkä lykätä opintoja myöhemmäksi. Urheilu on kuitenkin valitettavasti vain harrastus, enkä tule sillä koskaan leipääni tienaamaan. Tämä tarkoitti sitä, että vähensin harjoittelua ja sitä kautta yritin lisätä jaksamistani arjessa. Yritin olla itselleni armollisempi, mutta alkuun oli vaikeaa olla syyllistämättä itseään joka kerta, kun jätti lähtemättä treeniin. Yritys oli kova, mutta 24 tuntia vuorokaudessa on rajallinen aika. Tunnit eivät riitä kaikkeen.
Lähtemättömyydestä tulee kuitenkin nopeasti tapa. Laiskuus alkaa ottaa paikkansa arjessa. Kyse ei ollut siitä, että kuuntelin kehoani liikaa, mitä olin harjoitellut monta vuotta, koska olin piiskannut kehoani armottomasti vuosikaudet. Kehonkuuntelun opetteleminen ja kehon arvostaminen eivät tapahtuneet hetkessä, mutta ne eivät olleet pois laadukkaasta harjoittelusta - päinvastoin. Muut asiat alkoivat tuntua vain tärkeämmiltä.
Kilpailukaudet opiskeluaikana
Talvella kilpailin, mutta motivaatio alkoi rakoilla. Seuraavanakin talvena kilpailin, mutta silloin motivaatio rakoili vielä enemmän. Alkoi tuntua, että voin henkisesti huonosti jokaisen kilpailun jälkeen. Henkinen puoli oli rikki. En saanut kilpailemisesta enää samaa nautintoa kuin ennen ja ahdistuin ajatuksesta, että lähtisin kilpailemaan, kun tiesin, etten pysty parhaimpaani enkä ole yrittänyt täysillä. Olin aina ollut urheilussa mukana täysillä 100 % ja olin vahvasti sitä mieltä, ettei vähemmällä ole merkitystä. Kaikki tai ei mitään -ajattelu vallitsi ajatusmaailmaani, vaikka olinkin lukiovuosista oppinut kuuntelemaan kehoani enemmän ja huomioimaan sen hätäsignaalit. En paiskonut sitä äärirajoille enää niin surutta, kuuntelematta mitä sillä oli sanottavaa. Lukioaikaan olin melko pitelemätön treenaamisen suhteen, vaikka kehollani ei ollut edellytyksiä ottaa treeniä vastaan.
Oikeasti sillä, olinko panostanut treenaamiseen täydet 100 % vai mennyt puolivaloilla, ei ollut varmastikaan kenellekään muulle niin suurta merkitystä, mutta merkitys minulle oli suuri. Tuntui siltä, että olisin luovuttanut ja jätin ilmoittautumatta lähialueenkin kisoihin, koska alemmuuden ja syyllisyyden tunne olivat vahvoja. En lähtenyt myöskään SM-kisoihin, koska olin käynyt kisoja niin vähän ja treenit olivat retuperällä. En ollut panostanut tarpeeksi, jotta olisin ansainnut omasta mielestäni kilpailla SM-kisatasolla. Sen sijaan lähdimme Jannen kanssa talvilomalla SM-kisaviikolla lomalle Barcelonaan. Se oli ensimmäinen kerta koskaan, kun käytin "hiihtoloman" muuhun kuin hiihtämiseen ja lensin mahdollisimman kauaksi hiihtoladuista. Se päätös tuntui kaikessa ristiriitaisuudessaan erittäin hyvältä. Se oli hyvä reissu, vaikka tulinkin viimeisenä päivänä flunssaiseksi, sain karmivan yskän, oksensin lentokoneessa ja kotiin palattuani sain vielä kuumeen. :D
En ollut motivoitunut, en nauttinut kilpailemisesta enää. Ajatus tuntui oudolta ja vieraalta. Motivaatio oli asia, jota olin tähän asti pitänyt itsestään selvänä asiana. Minut valtasi entistä useammin tunne, että onko tämä todella sen arvoista, että tarvitsee lähteä ulos kastelemaan itseni? Enkö voisi lykätä harjoitusta huomiseen, kun on parempi sää?
Se ei ollut urheilijan asenne. En sano, etteikö urheilijalla olisi järkeä päässä ja etteikö kompromisseja luontoäidin ja järki- ja tunnemielen kanssa voisi tehdä, mutta ajatus oli itselleni vieras. Katson edelleen suurella ylpeydellä nuoria urheilijoita, jotka satsaavat urheiluun kaikkensa ja lähtevät treenaamaan säällä kuin säällä, koska sää on oikeasti vain pukeutumiskysymys. Sään kanssa kannattaa käyttää järkeä, mutta urheilija ei saa muuttua liian mukavuudenhaluiseksi, koska erityisesti ulkoilmaurheilijalla se on ensimmäinen askel katastrofiin. Minusta oli tulossa liian mukavuudenhaluinen ihminen, joka ei halua kärsiä turhaan, jos helpommallakin voi päästä. Minulle oli tulossa kuntoilijan piirteitä!!!! Sos.
Tieto vaihto-opiskeluun pääsystä
Sain saman talven aikana tietää, että pääsin seuraavaksi talveksi vaihtoon Kanadaan. Se oli yksi parhaista hetkistä tähänastisessa elämässäni, koska pääseminen vaihtoon toiselle puolelle maapalloa ei ollut itsestäänselvyys. Tuntui hyvältä, että vaivannäköni palkittiin ja minut valittiin. Samaan aikaan tuli ristiriitaisia fiiliksiä, koska silloin asia tuli konkreettiseksi ja ajatus siitä, että olen Jannesta erossa viisi kuukautta, tuli todelliseksi.
Tiesin jo hakiessani, että vaihtoon lähtö vuoden päästä tarkoittaa sitä, että kilpaurheilu jää. Tavallaan ajatus oli yhdestä kaudesta, mutta näistä lähtökohdista ajatellen yhden kauden väliin jättäminen altistaa lopulliselle kuntoilijan syndroomalle eli toisin sanoen kilpaurheilun lopettamiselle. Olen aina sanonut, ettei minusta ole koskaan sanomaan, että nyt minä lopetan kilpahiihdon. Että nyt minä totisesti lopetan tähän kauteen. Minulle sellainen päätös ei ole mahdollinen. Jos kilpaurheilu joskus loppuu, se tapahtuu pikkuhiljaa. Kilpaurheilun jälkeensä jättämä aukko täyttyy vähitellen jollain muulla, vaikka se tulee aina kulkemaan mukana.
Parhaat hetket nuoruudestani olen aivan täydellä 100 % varmuudella viettänyt kilpaurheilun parissa, "urheiluperheeni" kanssa. Lähes kaikki elämäni tärkeimmät ihmiset kilpaurheilu on tuonut elämääni. Urheilu itsessään ei jää koskaan, koska se on elämäntapa. Vaikka olen nykyään mukavuudenhaluisempi ja laiskempi, urheilun tuoma ilo ei koskaan unohdu.
Talvi ja kevät Kanadassa
Vaihtokevään kilpailukausi oli ensimmäinen, jonka jätin tietoisesti väliin ja ensimmäinen talvi, jolloin en kilpaillut ollenkaan kahteentoista vuoteen. 12 VUOTTA. Ajatus tuntui järisyttävältä!! Kuitenkin samaan aikaan ajatus tuntui huojentavalta ja enemmän se olikin sitä.
Minusta tuntui, että tarvitsen tauon. Tarvitsin todella taukoa kilpaurheilusta, koska muuten se olisi tukahduttanut minut. Ajankohta lähteä vaihtoon oli tätä ajatellen täydellinen, se sattui juuri "oikeaan aikaan" kisakaudella. Totta kai ikävöin Jannea, mutta sen asian kannalta mikään ajankohta ei olisi koskaan ollut oikea. Nyt oli sen asian aika tapahtua ja siihen piti sopeutua.
Olen täysin varma siitä, että jos olisin yrittänyt jättää kisakauden väliin Suomessa, en olisi siinä onnistunut ja olisin ollut koko ajan asiasta jollain tasolla ahdistunut. Asia olisi vaivannut minua jatkuvasti, kun olisin kulkenut Jannen mukana kisoissa. Kaikki tutut ihmiset olisivat kyselleet, miksi en kilpaile. Olin terve, enkä kärsinyt pahemmista vaivoista muuten kuin vatsani osalta (mikä onkin jo tarpeeksi), mutta en silti ollut innokas, vaikka aiemmin astman ja allergian kanssa painiessani olisin antanut mitä vain, jos olisin voinut treenata ilman vaikeuksia. Joskus tuntui, että olen kiittämätön, kun en käytä nykyistä tilannettani hyväksi ja treenaa, kun astma on tasapainossa ja muut ongelmat eivät nosta päätään. Vatsa ei kuitenkaan ole ollut pitkään aikaan tasapainossa, edelleen sitä hetkeä odotellessa.
Kaikki kilpaurheiluun liittyvät asiat ympärilläni olisivat tehneet päätökseni vaikeammaksi. Vaihtoon pääseminen Kanadaan oli samalla pelastus ja suuri mahdollisuus. Toiselle puolella maapalloa lähteminen mahdollisti sen, että sain ajatukseni muualle ja sain aloittaa puhtaalta pöydältä, olla vain aivan tavallinen ihminen. Kilpaurheilu ei ollut ensimmäinen asia, jonka ihmiset minusta tiesivät, vaan sain itse päättää, mitä kerron itsestäni. Sain mahtavia ystäviä, mutta en tiedä varmaksi, millaisen käsityksen he lopulta saivat urheilutaustastani. Se ei ollut pääpointti, vaan se, millaisen kuvan he saivat minusta ihmisenä.
Kirjoitin juuri tästä asiasta Instagramissa 26. maaliskuuta, juurikin näillä sanoin ja ajatuksin, mutta englanniksi:
"This winter has been totally different than previous ones. Firstly, I'm in Canada and secondly, it has been my first winter without any xc-skiing competition or goal-directed hard work since I was 10-year-old. However, it wasn't hard choice. Last winter I was thinking that I need a change. I need something else because I've lost my passion and motivation.
I didn't have the same feeling anymore even though I was healthy and I didn't suffer from overtraining. I was much wiser as an athlete and I respected my body. I didn't want to cause harm to it anymore like I previously did. I was so motivated that I became blind. I was sick, tired and exhausted. Still I didn't stop until my body was so tired that I couldn't do anything. Then I woke up. This happened years ago and not only once. I did it several times just to be sure!
I have been so intensively in xc-skiing 12 years that I needed a break from competing and get rid of my confirmed mind. I felt insufficient because I didn't have time to train as much as competing and success required. I felt guilty because I didn't even want to try. I wanted to give up and it felt so wrong.
Anyway, I didn't give up. I had an opportunity to make a change. I knew I cannot do it without going somewhere else. This has been a great experience for me, but is also gave me opportunity to be just a normal human being!
While being here, I have found my passion again. Earlier, I negletted gym training because I always thought how it affects adversely to my ski or running exercise next days. Now I have fallen in love again with gym training (extremely cold winter contributes this...) and I've skied only 8 times this year. It's not much for a person who has trained hard 12 years of her life.
At the same time, I feel stronger and better than in a long time. I haven't stressed about training, I've trained when I've wanted. It hasn't been possible for me before because if you are a race athlete, you have to train every day. Sometimes it's not that glamorous, if it is -20, hard wind, snowstorm or rainy day outside. It didn't matter, I still left to do my exercise. It was the real athlete life.
Now it's not, but I'm still happy. <3"
Heidi, 26. maaliskuuta, Regina, Canada
Kanadassa hiihdin talven aikana 8 kertaa. Myönnän, että asiaan vaikutti järjettömän kylmä mannerilmasto keskellä Kanadan tasaisinta preerian peittämää provinssia. Moneen otteeseen toivoin, että voisin mennä treenaamaan ulos, mutta -40 asteen pakkanen piti huolen siitä, että ulkoilu rajoittui asunnolta 100 metrin matkan juokseminen yliopistolle tai kuntosalille. Kylmyys alkoi toden teolla hajottaa minua maaliskuuhun mennessä, koska koko helmikuun aikana en päässyt hiihtämään tai juoksemaan ulkona Reginassa. Olin tottunut harjoittelemaan ulkona ja huomasin kaipaavani sitä, kun mahdollisuuteni siihen rajoitettiin.
Harjoitukset paikallisen hiihtoseuran kanssa jäivät vähäisiksi hyytävien pakkasten vuoksi. Olisin mielelläni vieraillut harjoituksissa useammin. Huomasin, ettei sisäurheilu ole jatkuvalla syötöllä minua varten. Olen koko ikäni ollut ulkoilmaurheilija ja tulen olemaan sitä aina. Tunkkainen sisäilma ja kuntosalilla rehkiminen ei tule koskaan korvaamaan sitä tosiasiaa, että ulkona liikkumisesta saa parhaimman fiiliksen. Huomasin, että kuntosalilla lihakset kyllä väsyivät, mutta siellä ei saa itseään samalla tavalla kokonaisvaltaisesti väsyneeksi kuin kestävyyslajien parissa saa. Juoksin välillä sisäjuoksuradalla vetoja, jotta sain tuntea hengästyväni kunnolla. Kun pääsin tammikuun lopussa Reginan hiihtoporukan mukana Prince Albert Loppetiin hiihtämään 35 km hiihtotapahtumaan, olin aivan eri tavalla väsynyt sen jälkeen. Nautin siitä tunteesta, kun koko kroppa oli väsynyt ja tiesin rasittaneeni sitä äärirajoille. Tajusin, ettei mikään muu urheilumuoto pysty tuomaan minulle samaa fiilistä, vaikka nauttisinkin niistä.
Kahdeksan hiihtokertaa talven aikana eivät olleet kovin häävi määrä entiselle kilpahiihtäjälle, joka tavallisesti hiihtää kyseisen määrän viikossa. Hiihtokelit loppuivat maaliskuun puoleenväliin mennessä, kun lumet yksinkertaisesti sulivat pois. Se kävi nopeasti ja aloitti luonnollisesti varhaisen juoksukauden.
Juoksu ja kuntosali täyttivät harjoitteluni Kanadassa. Treenasin 14. huhtikuuta järjestettävään Vancouver Sun Runiin melko innokkaasti ja tein kovempiakin juoksuharjoituksia. Vancouverissa juoksin toisiksi parhaan 10 km aikani, mikä oli hyvä saavutus huhtikuun puolessavälissä, jolloin yleensä juoksukausi on vasta aluillaan Suomessa. Se antoi olettaa, että juoksukunto voisi olla hyvä kesällä, jos jatkan samaan malliin.
No, kuten pystyitte jo varmaan päättelemään, en jatkanut samaan malliin! Toukokuussa minulla ei ollut enää virallisesti kattoa pään päällä ja punkkasin vajaan kuukauden eri ihmisten sohvilla. Treenit jäivät vähäisiksi ja viettelin ansaittua lomaa työlään vaihto-opiskelukevään jälkeen. Huomasin, että juokseminen oli muuttunut entistä raskaammaksi ja tätä menoa siihen ei ollut muutosta näkyvissä.
Valitettavasti vielä 2020-luvun lähestyessäkään ei voi treenata varastoon. Kunto huononee, jos ei treenaa. On se kumma, kun vaikka mitä tässäkin maailmassa jo osataan, niin tälle asialle ei ole keksitty ratkaisua!! :D Joudutaan ihan itse vielä rehkimään hyvän kunnon eteen, melkoista touhua sekin!
Treenaaminen Suomeen palattuani
Suomeen palattuani treenimotivaatio ei nostanut päätään. Aloitin siivoojan työt ja työ oli fyysistä. Päivän päätteeksi olin varsinkin ensimmäisinä viikkoina todella väsynyt. Työhön tottui kolmen kuukauden aikana, mutta kyllä aina työpäivän päätteeksi tiesi tehneensä. Työpäivän jälkeinen välikuolema tuli tutuksi. Treenejä kertyi epäsäännöllisen säännöllisesti, yleensä ne jäivät tekemättä. Liikkumatta en kuitenkaan ole ollut, vaan ennemminkin tuntui, että olisi mukavaa välillä ehtiä olemaan hetki paikoillaan. Harjoittelumotivaatio on ollut Vancouverin 10 km kilpailun jälkeen alhainen ja treenimäärät ovat tasaisesti laskeneet.
Tästä voinee päätellä, että ex-kilpaurheilija ei motivoidu harjoittelusta ilman tavoitetta. Mietin kilpaurheiluaikoina, miten motivoituisin joskus harjoittelemaan ilman mitään kilpailutavoitetta (ja miten ihmeessä osaisin lopettaa syömästä kuin hevonen). Sepä se, olen yrittänyt keksiä ratkaisun (motivoitumiseen lähinnä, syöminen on sujunut ihan ok, koska yleensä ei ole niin suuri nälkä, jos ei kuluta niin paljon).
Mietit ehkä, miksi en voisi vain keksiä itselleni tavoitetta? Eihän sitä mikään estä, voisin hyvin asettaa itselleni tavoitteen esimerkiksi juosta jossain tapahtumassa tiettyyn aikaan jonkin tietyn matkan. Ongelma on se, että motivaationi on juuri nyt niin alhainen, ettei minulla ole motivaatiota asettaa tavoitetta eikä pyrkiä tavoitteeseen. Olen suoraan sanoen laiskistunut ja viihdyn mielelläni mukavuusalueellani.
Jätän ehkä mainitsematta, että olen välillä oikeastikin väsynyt ja stressaantunut, elämässä on useita kuormittavia ja aikaa vieviä asioita enkä ole oikeasti laiska, koska saan jatkuvalla syötöllä paljon asioita aikaiseksi. Pinttynyt ex-kilpaurheilijan mieli on itselleen hirveän kriittinen ja analysoi jokaista tekemistä ja tekemättä jättämistä hyvin kriittisesti. Mieleni on paljon armollisempi nykyään kuin aktiiviaikoina, mutta silti koen usein syyllisyyttä siitä, että olen nykyisin niin hirvittävän laiska. Vaikka en oikeasti olekaan, kun sitä alkaa todella ajattelemaan.
Olen aktiivisempi kuin perusjamppa, mutta tunnen itseni saamattomaksi ja laiskaksi. Lenkille lähtö tuntuu nykyisin niin vaikealta ja motivoituminen harjoitteluun on haastavaa. Tiedän, että treeni tekee minulle hyvää ja kun lopulta saan itseni raahattua johonkin, siitä tulee hyvä fiilis. Ennen oli niin helppoa, kun päätin lähteä lenkille ja lähdin sinne viivyttelemättä ja tekosyitä keksimättä. Nykyään pitää toden teolla sparrata itseään, jotta saan hinattua itseni ulos. Motivoituminen voi olla vielä lähtiessäkin vaikeaa, vaikka olen jo päässyt vaikeimman yli ja saanut vaatteet päälleni. Mielentilalla on valtavan suuri vaikutus.
IBS:n asettamat rajoitteet
Lähimenneisyydessä suolisto-oireet ovat olleet tavallista pahemmat ja kärsin vatsavaivoista joka päivä. IBS eli ärtyneen suolen oireyhtymä vaikuttanut siihen, että treenaaminenkin on vaikeampaa. Lähteminen aiheuttaa minulle stressin, jolloin vatsan oireilu alkaa. Juokseminen ei ole lajina kovinkaan vatsaystävällinen ja vatsavaivat ovat vaikuttaneet juoksumotivaatiooni. Kun vatsa oireilee jo valmiiksi, juokseminen on melko riskialtis lajivalinta.
Olen kuullut ehdotuksia, että voisin suorituskykyisyyttä vaativien lyhyiden matkojen sijaan siirtyä pidemmille matkoille. En kuitenkaan toistaiseksi ole asiasta innostunut. Tosiasia on myös se, että pitkän matkan juoksut ovat miltei mahdottomia tällaisen suolistovaivan kanssa. Tankkaamisesta ei tulisi mitään, itse kisasuorituksesta puhumattakaan. Todennäköisesti saisin juosta puskassa vähän väliä ja jos kilpailupäivälle sattuisi erittäin huono vatsapäivä (joita minulla on melko usein), juokseminen ei tulisi kuuloonkaan.
Eli toistaiseksi sanon ei kaikille pidemmillekin kilpailumatkoille. Hiihtämällä toki voisi olla jotain toivoa pidempiinkin rupeamiin, koska se on lajina vatsaystävällisempi huononakin vatsapäivänä.
Jatkuva vatsan oireilu rasittaa henkisesti, fyysisesti ja sosiaalisesti ja vaikeuttaa elämää. Olenkin yrittänyt keksiä asiaan ratkaisuja, ja tällä hetkellä olen vähentänyt hiilihydraattien määrää ruokavaliossa, koska niiden pilkkominen on suolistolleni työlästä. Osittain tämä on auttanut, mutta ei ole poistanut oireita kokonaan. Epäilen, ettei mikään tule koskaan poistamaan oireita kokonaan, mutta jos jokin asia niitä helpottaa, olen valmis sitoutumaan siihen.Olen siis korvannut perunaa/pastaa/riisiä erilaisilla kasviksilla. Kesäkurpitsa, porkkana ja paprika ovat luottokasviksia, mutta lisäksi olen käyttänyt muitakin vähemmissä määrin. Leipää olen vähentänyt ja yrittänyt korvata sitä jollain muulla, esimerkiksi hedelmällä tai jugurtilla. Kuitujen ja proteiinien saantia olen pyrkinyt vastaavasti kasvattamaan ja ottanut vanhan ystäväni pellavansiemenrouheen käyttöön. Tämä järjestely on toiminut toistaiseksi hyvin ja en ole ollut nälkäinen, vaikka aluksi ajattelin hiilarien vähentämisen johtavan siihen. Syön kuitenkin kasviksia paljon enemmän kuin ennen ja niiden määrä on riittänyt korvaamaan esim. perunan määrän. Tietenkään kasvisten syöminen ei ole sama asia kuin perunan enkä suosittele minkään ruoka-aineen poisjättämistä turhaan (!!!!!), mutta haluan yrittää kaikkea helpottaakseni jokapäiväistä taisteluani suolisto-oireideni kanssa. Jatkuva oireilu laskee elämänlaatua merkittävästi. Nyt, kun en urheile aktiivisesti, hiilihydraattien vähentäminen ei ole niin radikaali muutos. Urheilijalle sellainen järjestely tuskin sopisi kovinkaan hyvin.
Elämän velvoitteet häiritsevät hyviä harrastuksia
Ystäväni sanoi minulle: "Muista, ettet sinä ole saamaton ja laiska. Tilanne on vain nyt erilainen ja siihen kestää totutella." Onneksi en ole asian kanssa yksin, sillä useampi urheilukaverini on tällä hetkellä samassa tilanteessa urheilun suhteen. On huojentavaa huomata, että muillakin on motivaatiovaikeuksia! Yhdessä olemmekin todenneet, että elämän velvoitteet häiritsevät hyviä harrastuksia. Tämä pitää aivan paikkansa, sillä nykyään aikaa vuorokaudesta vievät niin monet asiat, ettei harjoittelulle jää aikaa ja energiaa. Sitä myötä treenit vähenevät ja motivaatio laskee, kun huomaa, ettei ole aikaa ja halua lähteä treenaamaan ja sitten kun lähtee, huomaa kunnon huonontuneen ja ei jaksa enää samassa määrin kuin ennen.
Entiselle kilpaurheilijalle on kova pala huomata, että kunto ja hapenotto laskevat eikä pysty enää samoihin suorituksiin, vaikka haluaisikin. Tämän myötä halu yrittää entisiä treenejä nykyisellä kuntotasolla vähenee, koska tietää, että harjoitus tulee olemaan todella vaikea ja todennäköisesti hengenlähtö on lähellä. Toisaalta hapenoton laskiessa ei saa enää puskettua itseään niin ahtaalle ja lähelle äärirajoja, joten todennäköisesti kunto yksinkertaisesti loppuu ennen kuin hengenlähtö tapahtuu. Uskon, että pystyn juoksemaan jalat alta edelleen, mutta se johtuu enemmälti siitä, että maitohappo lamauttaa lihakseni, koska en ole harjoittanut elimistöäni käsittelemään sitä, eikä siitä, että yksinkertaisesti pystyn jatkamaan niin kauan, että lopulta jalat vain lopettavat yhteistyön. Nykyään mielen sisäinen tahdonvoima ei riittäisi piiskaamaan itseäni niin ahtaalle, vaan luovuttaisin henkisesti jo varhaisemmassa vaiheessa.
Ainut pysyvä asia on muutos
Tällaisia muutoksia elämässäni ja mielen sisälläni on tapahtunut ja ne tuntuvat hämmentäviltä, mutta myös täysin ymmärrettäviltä. Ajatukseni ovat luonnollisia ja niiden avulla käyn muutoksia läpi. Elämä on matka, jossa ei koskaan pääse perille, vaan aina on mahdollisuus kehittyä ja oppia uutta.
Voitteko millään tasolla samaistua näihin ajatuksiin? Ajat ovat vaihtuneet ja asetelmat ovat uudet. Joudun katsomaan harjoittelua aivan uudesta näkökulmasta, enkä voi pitää asioita enää itsestäänselvyytenä. Huomaan kuitenkin aliarvioivani itseäni, koska olen luonteeltani sinnikäs ja tunnollinen, jota kilpaurheilutausta on entisestään vahvistanut. Sellaiselle ihmiselle mikään ei riitä. Nykyään vähän vähempikin riittää, mutta haluaisin aina pystyä parempaan. Aina haluaisi saada kaiken nyt heti, koko ajan on joku rauta tulessa.
Joskus on ihan ok olla pystymättä. Se ei tee sinusta huonoa ihmistä.
Oikeasti pystyn edelleenkin useampiin asioihin. Ne eivät ehkä ole samoja kuin ennen, mutta arvostettavia asioita silti. Jos treenaa silloin, kun sattuu huvittamaan ja sen verran kuin huvittaa, eikä tee mitään kovia harjoituksia lähinnä sen vuoksi, että treenaa niin vähän, ettei ole pohjaa lähteä rakentamaan vauhtia, ei voi olettaa, että kunto kehittyisi. Jos hapenottoa ei kehitä ja lihaksia ei käytä, ne heikentyvät. Se on luonnollista. Pyrin liikkumaan sen verran, että pystyn ylläpitämään kuntoani, mutta sellainen ei riitä kunnon nousujohteiseen kehittämiseen, mitä tavoitteellinen kilpaurheilu vaatii. Siispä tällä hetkellä olen virallisesti kuntoilija, joka liikkuu mukavuusalueellaan. Kilpaurheilijan säntillisyys on juuri nyt toiminnastani kaukana!
Olen kuitenkin hyväksynyt asian ja asia on nykyään aivan ok. Toisinaan asia hetkellisesti ahdistaa, mutta sitten päänsisäinen ääneni toitottaa minulle: "Ole itsellesi armollinen ja arvosta itseäsi sellaisena kuin olet." Ahdistuksella ei saavuta mitään hyvää, eikä se johda mihinkään. Siispä on tärkeää nauttia elämän hyvistä asioista ja puhua itselleen kauniisti. Kaikella on aikansa ja ainut pysyvä asia elämässä on muutos, jolle pitää antaa mahdollisuus.
Sinä riität. ♥
Heidi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti