Mitä vaihto opetti minulle?

Palataan vielä ajassa taaksepäin muistelemaan vaihtoani viime keväänä. Postasin maailmalta melko paljon erityisesti Visit-postauksia, jotka löydätte helposti tunnisteella #visit tai #vaihto #matkustelu. Kirjoittelin myös fiiliksistä ja valmisteluista ennen lähtöä. Kertaan kuitenkin hieman.

Olin haaveillut lähteväni vaihtoon jo ennen kuin olin päässyt kouluunkaan. Vajaa vuosi ennen vaihtoon lähtöä harkitsin vaihtoon hakemista syvällisemmin ja mietin eri vaihtoehtoja. Otin selvää eri kohteista. Jatkuva tutkimustyö ja asioiden selvittäminen opetti myöhemminkin paljon siitä, miten asiat toimivat eri maassa ja miten asioita oikein järjestellään ja hoidetaan.

Pohdin kuumeisesti, onko minusta lähtemään maailmalle yksin. Olenko minä sellainen ihminen, joka on niin rohkea ja joka siellä selviää? Olin matkustanut Euroopan sisällä, mutta ajatus toiselle mantereelle lähtemisestä tuntui epätodelliselta. En ollut koskaan matkustanut ulkomaille yksin ja olin aina voinut tukeutua toiseen henkilöön haastavissa tilanteissa. Matkaseuran vuoksi monet vaikeat tilanteet ja kommellukset, joita reissun päällä aina tapahtuu, on ollut helpompi kestää ja suhtautua niihin huumorilla, koska silloin on jonkun toisen kanssa "samassa veneessä". Jos lähtisin yksin, minun pitäisi osata toimia yksin, löytää oikeisiin paikkoihin ja ymmärtää paikallisia toimintatapoja sekä kieltä vain päänsisäisen puheeni avulla, joka toimintaani ohjaa. Totta kai minulla on suu, jolla kysyä neuvoa ja käytännössä kohteeseen päästyäni en olisi enää yksin isossa maailmassa.

Hakuprosessin aikana en ollut kovin innokas puhumaan asiasta, koska en tiennyt varmaksi, mihin olen lähdössä ja ajatus oli osittain ahdistava, vaikka todella kovasti halusinkin lähteä. Halusin odottaa tulokset ensin ennen kuin puhuin asiasta sen enempää, vaikkei vaihtoon hakeminen ollutkaan mikään epätavallinen asia, josta ei olisi voinut puhua.

Kun maaliskuun lopussa sain sähköpostin, jossa kehotettiin katsomaan järjestelmästä hakutulokset, sydämeni hakkasi ja malttamattomana kirjauduin sisään. Siellä luki, että pääsin Reginaan, Kanadaan. Menin saman tien kertomaan asian Jannelle. Itkin. Janne halasi ja onnitteli minua valinnasta. Olin samaan aikaan helpottunut ja innoissani, mutta asia tuli silloin konkreettiseksi. Olin oikeasti lähdössä! Eniten minua mietitytti se, miten pystyn ikinä jättämään Jannen viideksi kuukaudeksi Suomeen ja miten se meihin vaikuttaa. Ehkä sen vuoksi fiilikset olivat ristiriitaiset. 

Asia jäi hautumaan ja hoidin ahkerasti tarvittavia asioita Reginaan päin, mikä opetti itsessään paljon. Asiat eivät olleet sattuman varassa, vaan pystyin tekemään itse asioille jotain. Ajatus lähtemisestä tuntui kaukaiselta tapahtumalta jossain tulevaisuudessa ja välillä tuntui, että asia "unohtui", vaikka todellisuudessa sellaista asiaa ei voi unohtaa. Pari viikkoa ennen lähtöä aloin olla eniten täpinöissäni ja aloin jännittää. Asia alkoi valjeta myös Jannelle.

Taakka hartioillani ja sydän syrjälläni pakkasin tavaroitani lähtöä edeltävänä päivänä monta tuntia ja tuskailin, kun en mitenkään saa kaikkea mahtumaan laukkuuni tai sitten laukku painaa aivan liian paljon. Lopulta luovutin ja päätin maksaa liian painavan matkatavaran lisämaksun, koska ei ollut enää mitään, mitä olisin voinut jättää poiskaan pikkutingassa. Olin karsinut jo paljon asioita. 

Edellinen ilta oli sydäntä raastava. Janne oli tavalliseen tapaan alkuillasta treenaamassa ja minä tein kotona ruokaa. Yritin pysyä reippaana, vaikka olo tuntui raskaalta. Kun Janne tuli, yritin esittää reipasta kotirouvaa, mutta huomasin, että Jannella oli surulliset fiilikset. Minun lähtöni oli valjennut hänelle treeneistä kotiin ajaessa todenteolla. Lähtöä edeltävä ilta oli raskas ja en paljoakaan tainnut nukkua, koska herätyskin oli aikainen. Yritin vain saada syödyksi, mutta ruokakaan ei maistunut. Olo tuntui hyvin raskaalta siihen nähden, että elämäni suurin seikkailu oli alkamassa.

Aamulla ajelimme Oulunsaloon lentokentälle ja vedin painavaa matkalaukkuani perässäni, Janne kantoi suksipussiani. En ollut koskaan matkustanut lentokoneella tällaisen tavaramäärän kanssa, eikä se ollut millään tavalla inhimillistä tai edullistakaan. Selvisin kuitenkin useamman kerran tavaravuoren kanssa lentokentillä yksinkin, kun käytin matkatavaroille tarkoitettua kärryä. Janne sanoi, että saatan nähdä nyt viimeisen kerran vanhan Nissanin, koska auto saattaa vaihtua sillä aikaa, kun olen poissa. Hyvästelin siinä samalla autonkin.

Oulun lentokentän aulassa sanoin Jannelle, että minusta pitää ottaa matkaanlähtökuva. Poseerasin tavaroideni kanssa ja yritin hymyillä väkisin, vaikka olin millin päässä siitä, että purskahtaisin itkuun. Kuvasta pääni sisäistä tunteiden myllerrystä ei välity. Oudointa oli se, että olin nähnyt tästä unta joskus kauan sitten. Silloin heräsin samassa tunnetilassa, mutta en tiennyt, minne olin lähdössä ja pystyinkö lopulta lähtemään. Unessa pahinta oli Jannen hyvästeleminen.

No, nyt se ei ollut unta. Se tapahtui oikeasti. Tiesin tasan tarkkaan minne olen lähdössä ja tiesin, että minun on pystyttävä lähtemään, vaikka hyvästeleminen tuntuisi kuinka pahalta ja vaikka se repisi minut palasiksi hetkellisesti.

Kävin heti kuvanoton jälkeen viemässä ruumatavarani tiskille ja maksoin niistä melkoisen summan. Vaikeinta lähtemisessä oli ehdottomasti Jannen hyvästeleminen. Oli äitikin tirauttanut itkut, mutta lentokentällä en olisi millään tahtonut päästää Jannesta irti. Istuimme pitkän tovin penkillä ja itkimme molemmat, juttelimme hiljaa. Tiesimme, ettemme tule todennäköisesti näkemään viiteen kuukauteen ja sanoin, että nähdään täällä 23. toukokuuta, kun tulen takaisin. Silloin se hetki tuntui yhtä kaukaiselta kuin lähdön hetki oli tuntunut aiemmin. 

Janne sanoi, että näin tämän kuuluu nyt mennä. Minun pitää lähteä ja nauttia vaihdostani, koska se on hieno mahdollisuus. En saa liikaa ikävöidä Suomeen. Ehdimme jo hyvästellä ja erkaantua, mutta Janne palasi vielä takaisin. Hyvästelemisen raadollisuus oli käsin kosketeltavaa ja tuntui hirveältä. Vaikka tiesimme, ettei se ole lopullista, tuntui silti niin onnettomalta katsoa toisen loittonevaa selkää ja itkun turvottamia silmiä. Näytin itse ihan samalta, aivan yhtä kurjalta. Yritin koota itseni parhaani mukaan ennen turvatarkastusta, jonne astelin silmät itkemisestä punaisina ja turvonneina. Kukaan ei sanonut mitään, vaan kaikki kohtelivat minua tavalliseen tapaan. Ehkä haikeat hyvästit ja surullisten matkustajien näkeminen ovat heille tavallinen näky lentokentällä työskennellessä.

No, sitten oli tietenkin tämä ensimmäisen lennon myöhästyminen, mutta kaikki kääntyi parhain päin ja ei siitä sen enempää. Janne lähetti minulle jatkolentojen tietoja ja selvitti netistä, miten pääsen ehkä jatkamaan matkaani, jos en ehdi jatkolennolle. 

Minun oli selvittävä yksin Kanadaan, koska kukaan muu ei voinut minua sinne auttaa. Osasin toimia mantereen yli matkustavana ensikertalaisena oikein hyvin. Ihmettelin suurta lentokonetta ja jaoin mietteitäni Whatsapissa ennen kuin puhelin piti laittaa lentotilaan. Siihen asti nettini toimi, koska olin edelleen Euroopassa ja pystyin pitämään helposti ihmisiin yhteyttä. Kun Atlantin ylittävä 8 tunnin lento oli nousemassa ilmaan ja puhelin piti laittaa lentotilaan, minulle tuli yhtäkkiä ontto olo. Aiemmin Amsterdamissa oleminen tuntui siltä, että olen kaukana kotoa, mutta nyt tuntui, että olen vasta lähdössä ja pisin matka on vasta edessä. Toivoin, että olisin voinut olla yhteydessä ihmisiin lennon aikanakin, mutta se ei ollut mahdollista. Minun oli aloitettava itsekseen selviäminen viimeistään siinä vaiheessa, koska siitä eteenpäin kaikki oli uutta. Sellaista en ollut kokenut ennen yksin enkä kenenkään muun kanssa.

Kun lentokone nousi ilmaan Atlantin ylle tiesin, että nyt se on menoa. Heippa, Eurooppa. Heippa, koti. Pidän kyllä itsestäni huolen.

Laukkuni jäivät Helsinkiin, koska kahden eri lentoyhtiön vaihto ei onnistunut laukkujen osalta, vaikka itse selvitinkin vaihdon mallikkaasti.

Selviytymistehtävä number 1 Toronton lentokentällä: Yritä käsittää automaattia, jolla teet maahantuloselvityksen. Tuskaile ja puhu itseksesi, mutta onnistu lopulta. 

Number 2: Jonota virkailijalle ja yritä ymmärtää, mitä hän sinulta kysyy ja vaikuta vakuuttavalta. Virkailija lyö leiman automaatin sylkemään paperiin: tervetuloa maahan. Next please.

Number 3: Jonota lentoyhtiön tiskille ja yritä selvittää, missä hemmetissä kaikki matkatavarasi ovat. Yritä ymmärtää virkailijan englantia ja osata vastata kysymyksiin ja antaa tarvittavat tiedot. 

Number 4: Hyväksy, ettet tule saamaan laukkujasi mukaan ja yritä löytää hotellille vievä lentokenttäkuljetus. Kysy apua useammalta, koska et tiedä yhtään, miten pitäisi toimia ja mihin kyydin pitäisi tulla. 

Number 5: Kirjaudu sisään hotelliin, yritä ymmärtää virkailijaa ja vastata kysymyksiin. 

Number 6: Yritä kuolemanväsymyksestäsi huolimatta raahautua etsimään ruokaa ja jaksaa syödä sitä keskellä yötä (= alkuilta Torontossa).


Eli yritä ymmärtää, vaikuta vakuuttavalta (tai tarvittaessa vedä turistimoodi päälle jos teet jotain tyhmää: "Olen kuuro ja en puhu englantia" :D), yritä osata vastata jotain, kysy apua, kiitä ja yritä selvitä. Näillä selviytymisohjeilla pääsee melko pitkälle. Kokemuksen kautta jatkuvan englannin kielen käyttämisen myötä ymmärtäminen ja vastaaminen tuli koko ajan helpommaksi. Pystyin kommunikoimaan kämppisteni kanssa todella haastavistakin aiheista, keskustelimme niinkin syvällisistä asioista kuin uskonnosta ja Jumalasta, omien maidemme kulttuurieroista, toimintatavoista, tarkoitusperistämme ja ihmissuhteista. Huomasin, että en ole enää se tyttö, joka suunnilleen pelkäsi lukion englannin tunteja, koska opettaja puhui usein englanniksi enkä ymmärtänyt ohjeita, en tiennyt mitä piti tehdä ja en osannut puhua oikein mistään. Tehtävät olivat vaikeita ja en osannut aina niitäkään. Sanakokeista sain kymppejä, koska sanoja minun on helppo oppia muistamaan ja selvisin lukiosta kasin arvosanalla, mikä on todella hyvä. Englanti ei kuitenkaan ollut helppoa ja pelkäsin käyttää sitä. 

En tiedä, mitä vuosien varrella on tapahtunut, mutta matkustaminen on muuttanut minua monellakin tapaa, mutta erityisesti olen oivaltanut, että selviän englanniksi riittävän hyvin ja minun ei tarvitse tietää jokaista sanaa tai osata puhua kieliopillisesti täysin oikein. Voi pojat, joka ikinen päivä Kanadassa ollessani jouduin selittämään kiertoilmaisujen kautta jotain sanaa tai käyttämään sanakirjaa koulutehtävissä tai luennoilla. Usein saatoin suoraan kysyä toiselta ihmiseltä, että mikä tämä esine on tai mikä sana kuvaa tätä asiaa, mitä juuri kiertoilmaisuilla selitän. Opin tavallisesta kanssakäymisestäkin paljon koko ajan.
Luennoilla yksittäisiin sanoihin ei voi takertua liikaa, jotta kokonaisuuden ymmärtäminen ei häiriinny. Jouduin keskittymään enemmän, koska jos keskittymiseni herpaantuu, en pysy ollenkaan enää kärryillä opetuksesta. Tehtävänannot ja ohjeistukset pitää ensin suomentaa itselle ennen kuin voi alkaa toimimaan, mikä tietenkin hidastaa tekemistä.

Opiskeluun tuli kuitenkin myös rutiineja ja opin uusia sanoja joka päivä. Uskalsin puhua opettajille ja koin ymmärtäväni heitä, vaikka jännitin usein etukäteen, jos en ymmärrä mitä he sanovat. Kun en ryhmätöissä yrittänyt peitellä sitä, etten puhu englantia äidinkielenäni, vaan kerroin rehellisesti sen, että englantini ei ole täydellistä, teen kirjoitusvirheitä ja äännän joitakin sanoja oudosti tai käytän vahingossa jotain väärää sanaa, koska sekoitan sanoja keskenään tai en aina ymmärrä mitä muut sanovat, elämästä tuli usein helpompaa. Loppujen lopuksi useat ryhmätyökaverit sanoivat, että puhun ja kirjoitan tosi hyvin eikä paremmasta väliä. Se riittää.

Käytännön harjoittelua varten soveltavan joogan ryhmässä minun piti käydä Reginan poliisiasemalla hakemassa rikosrekisteriote. Asia kauhistutti, mutta niin minä bussilla raahauduin sinne (ja paikallisbussilla oikeaan paikkaan löytäminen tuotti toisinaan vaikeuksia, joten saavutus sekin). En tiennyt miten siellä kuuluu toimia ja minne mennä, mutta avasin suuni ja kysyin neuvoa. Olin sittenkin ihan pihalla, kunnes ystävällinen pariskunta ohjeisti minua. Kiitin avusta ja yritin täyttää lomaketta, joka pyydettiin täyttämään. En ymmärtänyt, mitä siihen kuuluu täyttää, vaikka katsoin puhelimella sanakirjasovelluksesta. Virkailijakaan ei alkuun ymmärtänyt pointtiani eikä ollut koskaan kuullutkaan sähköisestä matkustusluvasta ETA:sta, vaan halusi nähdä viisumini, jota minulla ei ollut. Onneksi joku siinä laitoksessa tiesi, mikä ETA on ja homma hoitui. Niin vain siitäkin selvisin. 

Liikuntafysiologian labratunneilla piti suorittaa minulle vaikeita laskusuorituksia ja ilman ryhmäni apua en olisi selvinnyt mitenkään. Matikka ei ole vahvuuksiani ja matikka englanniksi oli tuhoon tuomittu ajatus. Olin yleensä joka tunnin jälkeen todella turhautunut, koska tuntui etten osaa mitään eikä minusta ole hyötyä. Labraopettaja oli mukava, mutta en ymmärtänyt kunnolla hänen puhettaan, mikä teki tunneista vielä vaikeampia. Välillä Janne auttoi minua tehtävissä Suomesta käsin. Avun pyytäminen tuntuu toisinaan vaikealta, vaikka ei ole mitään hävettävää, jos myöntää, jos opiskelu on haastavaa vieraalla kielellä tai ihan suomen kielelläkin.

Reginasta lähtiessäni katsoin haikein mielin ikkunasta ulos ja mietin, että tulen kaipaamaan tätä paikkaa. Ei Regina huikein paikka Kanadassa todellakaan ole eikä mikään turistikohde, mutta siitä kehittyi itselle merkityksellinen paikka. Minulla on tapana sopeutua paikkoihin nopeasti ja kiinnyn niihin. Osittain kiinnyn myös ihmisiin, muistoihin ja kokemuksiin, jotka liittyvät siihen paikkaan. Mikään paikka ei olisi mikään ilman hyviä muistoja ja kokemuksia.

Moni on kysynyt, miten me selvisimme erossa niin pitkään. Ei minulla ole ollut antaa sen parempaa vastausta kuin rakkaus ja yhteinen historia. Olemme tunteneet nyt kahdeksan vuotta ja oltu yhdessä neljä vuotta. Myönnän, että vaihtoon lähteminen olisi paljon helpompaa, jos ei olisi parisuhteessa, koska hirveältä ikävältä ja kaipuulta ei voi välttyä. Välillä koin jopa syyllisyyttä siitä, etten pysty olemaan Suomessa tukemassa Jannea stressaavan elämäntilanteen kanssa, kun valmistuminen häämötti lähitulevaisuudessa, diplomityö piti saada valmiiksi ja uusi työkin oli jo aloitettu. Tiesin kuitenkin, etten voi tehdä asialle mitään, vaikka minua kovasti tarvittaisiin muuallakin kuin Kanadassa. Toisinaan ajatus omasta pystymättömyydestä vaikuttaa asioihin toiselle puolelle maapalloa tuntui turhauttavalta, vaikka se olikin ymmärrettävää. Videopuhelut onneksi toimivat ja yleensä minulla oli aamupäivällä aikaa, jolloin Suomessa oli työpäivän jälkeinen ilta.

Toukokuun alkupuolella minulla oli surkein vaihe, koska koulu oli loppunut ja mikään ei enää velvoittanut minua pysymään maassa. Ei muu kuin ostamani lento 22.toukokuuta. Halusin jo kovasti kotiin ja en tuntenut oloani kotoisaksi Canmoressa. Kävelin lumisilla kaduilla ja katselin henkeäsalpaavan kauniita Kalliovuoria, mutta olo oli tyhjä. En ollut koskaan elämässäni ollut missään niin kauniissa paikassa ja nähnyt mitään niin kaunista asiaa kuin vuoret, mutta tuntui, ettei sekään tunnu miltään. Olo oli surkea ja mietin jo tosissani, että siirtäisin lentoja lähemmäksi. Mari kuitenkin lähetti Portugalista railakkaita terveisiä kaverinsa kanssa ja he kielsivät ehdottomasti minua tekemästä mitään hätiköityä ja pysymään maassa niin kauan kuin olin alun perin suunnitellut, koska katuisin myöhemmin, jos jättäisin viimeiset viikot käyttämättä. Tämän ääniviestin myötä kyyneleet alkoivat valua istuessani yksin kahvilassa teekupin äärellä.

Vielä oli asioita kokematta ja paikkoja näkemättä, joista en kuitenkaan olisi halunnut jäädä paitsi. Kun kerroin asiasta Jannelle, niin hänkin kielsi ehdottomasti tekemästä lennoille mitään. Niin sanoivat myös Monika ja Karoliina, jotka olivat jakaneet vaihto-opiskelijan arkea kanssani neljä kuukautta, mutta hekin olivat jo palanneet Suomeen. Tuntui, että vain minä jäin ja minä kaipasin eniten kotiin. Päätin kuitenkin uskoa kaikkia läheisiäni, jotka sanoivat, että ota vielä kaikki irti viimeisistä viikoista. Oloni koheni, kun menin Heinin luo Calgaryyn ja siellä riitti touhua lasten kanssa. Viihdyin oikein hyvin ja tunsin itseni tervetulleeksi.

Puolentoista viikon päästä lento Torontoon koitti ja vaihdoin maisemaa maan itäosaan seuraavaksi puoleksitoista viikoksi Annastiinan ja Siobhanin luo. Kävimme yhdessä Torontossa, kävin siellä vielä yksin bussilla päiväreissulla, kävimme myös Londonin keskustassa ja olimme kolme yötä Sarniassa sekä päiväseltään ajoimme Niagaran putouksille. Olisin katunut, jos en olisi antanut itseni kokea näitä asioita, vaikka olihan minulla silti kova ikävä kotiin. Oloni oli kuitenkin selvästi reippaampi kuin kuun alussa, silloin olivat pahimmat pohjakosketukseni vaihtoni aikana. Ajattelinkin alun perin, että tunteeni vetävät vuoristorataa koko ajan, mutta yllätyin, että tunnetilani oli pääosin seesteinen ja tasainen, minun oli helppo elää itseni ja muiden kanssa. Välillä ikävän kanssa oli vaikeampaa, mutta selvisin siitä.

Ja niin viisi kuukautta lopulta vierähti. Todellisuudessa se meni todella nopeasti, vaikka viimeiset viikot tuntuivat jossain vaiheessa loputtoman pitkiltä.

Jälkikäteen ajateltuna en vaihtaisi mitään pois. En edes niitä kurjimpia koti-ikävän hetkiä, jolloin tuntui, että olen niin yksin isossa maailmassa ja rakkaimpani ovat kaukana minusta. Opin niistä tunteista paljon. Opin arvostamaan sitä, mitä minulla on Suomessa ja näkemään asiat valoisammin. Näin maailmanmenoa rapakon toisella puolen ja totesin, ettei se niin ihmeellistä ole. Yhteiskunta pyörii eri tavalla, mutta se ei ole väärä tapa. Se on vain erilainen. Näin outoja asioita, joista en ottanut selvää, mutta opin myös lisää asioista, joista en ennen tiennyt mitään. Kehityin englannin kielessä kaikilla osa-alueilla. Selvisin lukukaudesta vieraalla kielellä yliopistossa, vaikken ollut koskaan opiskellut yliopistossa kotimaassakaan. Pystyin kommunikoimaan ihmisten kanssa ilman suuria ongelmia, vaikka tietenkin oli tilanteita, jolloin en ottanut tolkkua ihmisten puheesta. Tilanne pitää vain ottaa haltuun jotenkin. Selvisin asioinnista virallisissa paikoissa ja opin soittamaan puheluita englanniksi. Osasin hoitaa kadonneiden matkatavaroideni asioinnit englanniksi ja ne saapuivat vielä oikeaan paikkaan. Lentokentillä toimiminen alkoi tulla rutiiniksi ja lentäminen turhankin tutuksi. Reissun päällä olemiseen alkoi tulla punainen lanka. Matkojen järjestämisestä tuli sujuvampaa ja suomalaisten kanssa se oli helppoa, koska pystyimme hoitamaan raha-asiat suomalaisen verkkopankin kautta. Sain ystäviä, joiden kanssa pystyin keskustelemaan vaikeistakin aiheista englanniksi ja ymmärsin myös heitä. Katsoimme elokuvia englanniksi ja ymmärsin niistä riittävästi. Vastasin ainakin sata kertaa kysymykseen, mistä olet kotoisin ja ylpeänä levitin suomalaisuuden ilosanomaa. Alemassa kuvassa Monika kuvastaa ilmettä, miltä mahdollisesti näytin, jos joku kysyi, olenko Ruotsista (mikä oikeasti tapahtuikin): 

Tässä ei ollut varmastikaan kaikki oppimani asiat, mutta yhteenvetona voinee sanoa, että opin PALJON. Olen kiitollinen jokaisesta oppimastani asiasta, jokaisesta ihmisestä, johon tutustuin ja joka minua auttoi. Kanadassa ihmiset ovat yleensä ottaen ystävällisiä ja auttavat mielellään. He tekivät mielellään tuttavuutta suomalaisen tytön kanssa ja auttoivat uuden kulttuurin haasteissa. Tuntui siltä, että en ollut taakka, vaan minusta oli iloa muillekin ihmisille. Tulin läheiseksi meksikolaisen kämppikseni kanssa ja kun hänen aikansa tuli lähteä Reginasta, kyllä siinä itkut tirautettiin. Tiedäpä sitä, näemmekö vielä tulevaisuudessa, välimatka on ainakin pitkä.

Kotimatka oli myöskin pitkä, mutta tiesin, että jokaisen lennon myötä olen lähempänä kotia. Pariisin lentokenttä osoittautui kaaokseksi ja epäloogiseksi, mutta sieltä Helsinkiin lähtevällä lennolla koin järkytyksen: kuulin suomea. Lentoemännät olivat suomalaisia, koska lento oli Finnairin. Pari matkustajaa huokaisi helpotuksesta päästessään koneeseen: "Ihanaa, kun ihmiset puhuvat suomea!" Minun ajatukseni oli lähinnä päinvastainen: olin siitä järkyttynyt ja asia alkoi heti ahdistaa minua. Olin valmistautunut kuulemaan englannin tai ranskan kielisen tervehdyksen, ja kun se olikin "Terve", vähemmästäkin hämmennyin.

Ymmärsin, etten osaa tilata haluamaani juomaa suomen kielellä. Lopulta sain sönkättyä vaimeasti: "Mustikkamehu kiitos". Mustikkamehua ei ulkomaisilla lentoyhtiöillä ole tarjolla, joten ilman muuta mustikkamehu oli valintani. Jäin siemailemaan mehua edelleen järkyttyneenä lentäjän suomenkielisestä ja ruotsinkielisestä kuulutuksesta ja lentoemäntien puheesta. Tähän asti kuulutukset olivat tulleet aina englanniksi ja ranskaksi. En meinannut löytää koneesta vessaa ja kysyin sitä lentoemännältä englanniksi ja hän katsoi minua hieman hölmistyneenä, koska olin juuri tilannut mustikkamehun suomeksi. En osannut yhtäkkiä vaihtaa suomea julkiseksi kommunikointikieleksi, koska tähän asti se oli ollut lähinnä salakieli.

Helsinki-Vantaalla iski suoranainen ahdistus. Suomen kieli pursui ovista ja ikkunoista: sitä näki kaikkialla, sitä kuuli kaikkialla. Ihmisruuhka ja ihmisten puhe ahdisti. Ensimmäisenä kiidin vessaan pesemään hampaani, koska suussani maistui hirveältä yön lentämisen jälkeen. Tosin Suomessahan oli jo iltapäivä, mutta sillä ei ollut minulle merkitystä. Pesin hampaitani keskellä päivää yleisellä käsienpesupaikalla ja muutama ihminen katsoikin minua kummissaan. Minua se ei kuitenkaan kiinnostanut sillä hetkellä yhtään. Oloni oli ahdistunut siihen nähden, että olin ihan kohta kotona. Ahdistus oli luultavasti enemmän vuorokauden valvomisen syytä, jota liiallinen suomen kielen tulva provosoi. Minulle ei ollut vielä oikein valjennut sekään, että minähän olen jo kotona, koska olen Suomessa.

Ouluun lähtevän lennon portilla katsoin epäuskoisena portilla lukevaa nimeä: Oulu. Uskomatonta, että olisin kohta kotona. Jannekin sanoi, että tuntuu oudolta, että tulisin oikeasti kotiin, joten sen täytyy olla huijausta. Naurahdin, että tule sitten huvin vuoksi kentälle vastaan. Vajaan tunnin lennon aikana vain odotin kärsimättömästi, että olisimme perillä. Kun laskeuduimme Oulunsalon kentälle, laitoin lentotilan pois päältä ja kirjoitin Marille ja Emmille: "Vihdoinkin perillä 20 tunnin jälkeen! Saakeli, olipahan reissu, mutta tulipahan tehtyä." Nauroin itselleni, koska lausahdukseni oli niin spontaani, että se kuulosti hassulta. Olin juuri ollut viikkoa vaille viisi kuukautta Kanadassa ja totean, että olipahan reissu, mutta tulipahan tehtyä. Sitä se todellakin oli, kaikkine käänteineen. 

Odotettuani laukkujani niin kauan, ettei mistään enää tullut yhtäkään laukkua eikä missään näkynyt enää yhtäkään ihmistä totesin, ettei laukkuni tulleet nytkään. Kävelin ulos lentokentän saapuneiden aulaan ja Janne oli siellä minua vastassa. Hän näytti ihan samalta kuin ennenkin ja menin suoraan halaamaan häntä. Rutistimme toisiamme pitkään ja kyyneleet alkoivat valua. Janne totesi, että siinä sinä nyt olet. Sanoin, että niin olen, mutta laukkuni eivät. Asia ei ollut enää katastrofi, koska olin kuitenkin kotona. Se oli pienin ongelmani siinä vaiheessa. Kävin tiskillä asioimassa suomeksi ja laukkuni tulivatkin heti seuraavana aamuna kotiovelle rahdattuina. Autokin oli vaihtunut sillä aikaa, aivan kuten Janne lähtiessäni sanoi ja sen vuoksi hyvästelinkin vanhan Nissanin, joka oli palvellut jo pitkään.

Kotona oli yhtä aikaa outoa ja silti niin tuttua olla. Jannelle oli alkuun oudompaa, että kotona oli taas joku muu ja en kuulemma kuulunut sisustukseen. No, taisipa hänkin siihen kesän aikana tottua, että kotona häärää taas naisihminen. Hän sanoi, että olen ihan samanlainen kuin ennenkin ja se on hämmentävää, koska voisi kuvitella, että olisin muuttunut jotenkin. Siksi minusta tuntuikin, että olisiko minun pitänyt muuttua enemmän? Pitäisikö ulkomailla asumisen ja opiskelemisen näkyä minussa jotenkin? Jotenkin muuten kuin unohtamalla punnita hedelmät ja kasvikset kaupassa itse? En tiedä, mutta minussa se ei päällepäin juurikaan näkynyt. Olin ihan sama Heidi kuin lähtiessänikin. Minusta ei tuntunut niin oudolta palata, mitä aluksi ajattelin. Täällä on ihmisen hyvä. Ymmärsin sen viimeistään maailmalla, kun näin, miten asiat toimivat toisenlaisessa yhteiskunnassa. Meillä asiat toimivat osittain paremmin ja olen onnellinen, että olen syntynyt tällaiseen maahan. Opiskelu on käytännössä ilmaista ja se on mahdollista kaikille kulujensa puolesta, myös terveydenhuolto mahdollistetaan kaikille tulotasosta riippumatta. Kouluruokajärjestelmä on aivan mahtava ja mielellään maksaa veroja sellaisen asian hyväksi. On muitakin asioita, mutta nämä jäivät päällimmäisenä mieleen.

Vaihto siis muutti minua ja avarsi maailmannäkemystäni, mutta vain sisäisesti. Ulkoisesti olin sama ihminen edelleen, eikä minusta Suomeen palattuani tuntunut siltä, että en kuuluisi tänne tai läheisistä ihmisistä ei tuntunut siltä, että olisin eri ihminen. Täällä minulla on loppuviimein hyvä olla ja tänne on aina mukavaa palata.

Eipä olisi äiti ja isäkään uskoneet pikku-Heidistä kuoriutuvan maailmanmatkaajaa, kun itkin koti-ikävääni kaverin luona naapurissa 20 metrin päässä. 

Sen jälkeen olen kolunnut leirejä ja kisareissuja ympäri Suomea sekä matkustanut ulkomailla. Siitäkin huolimatta, että matkustaessani ensimmäistä kertaa junalla kahden kaverin kanssa päädyimme Helsingin sijasta Ouluun (lähtöpaikka Oulainen) ja ajelimme Suomen rautateitä ristiinrastiin, on minusta kehittynyt suhteellisen taitava reissailija ja rohkea nuori nainen. Nyt voin sanoa selviäväni yksinkin käytännössä missä tahansa. Enkä todennäköisesti enää ajaisi Suomea päästä päähän ihan vaan huvin vuoksi tarkistamatta junan numeroa ja ilmansuuntaa, minne se on menossa. Tämä on siis oletukseni, tiedäpä sitä! 

Postaukselle tuli pituutta, mutta sain koottua siihen melko hyvin ajatuksiani matkan varrelta. Toivottavasti niitä oli kivaa lukea ja joku saattoi omien kokemustensa puolesta myös jollain tapaa samaistua. Toisilla ihmisillä Suomeen sopeutuminen voi olla haastavaa ja haluaisi takaisin ulkomaille tai ei tunne kuuluvansa tänne, mutta ei siinäkään ole mitään väärää. Se voi tehdä sopeutumisen astetta vaikeammaksi, mutta itselläni se kävi helposti. Kun eihän minulla ollut edes aikaerorasitusta jostain kumman syystä, vaan sopeuduin suoraan Euroopan aikavyöhykkeeseen. Eihän tuo 9 tunnin aikaero missään tunnukaan vai kuinka? 

Voin siis kokemuksen syvällä rintaäänellä suositella vaihtoa lämpimästi. Teistä on siihen! :)

Kiitos lukijoille!


Heidi