Fyssariopinnot pähkinänkuoressa

Rustailen fyssariopintojeni jokaisesta opiskeluvuodesta tähän postaukseen. Tekstissä saattaa näkyä ammatillinen kasvu ja ajatusten kypsymistä opintojen edetessä. Postaus onkin paljolti rakennettu kopioi-liitä -tekniikalla suoraan ammatillisen kasvun portfoliosta, joka piti kirjoitella opintojen päätteeksi liittyen erään kurssin toteutukseen.

Ensimmäinen opiskeluvuosi 2016-17


Fysioterapia oli ainoa ala, joka kiinnosti minua eniten lukioaikana. Olin hieman epätoivoinen, koska mikään muu ei kiinnostanut, mutta lopulta sillä ei ollut väliä, koska pääsin opiskelemaan fysioterapeutiksi ensiyrittämällä suoraan lukiosta. Tuolloin minua kiehtoi eniten urheilufysioterapia ja olin kesätöissä kotipaikkakunnalla Fysi-Askel -nimisessä yrityksessä opintojani edeltävänä kesänä. En tietenkään tehnyt fysioterapeutin hommia, koska enhän minä niistä mitään tiennyt. Otin äidin kanssa selvää, onko Kelan kautta mahdollista päästä työkokeiluun fysioterapian yritykseen, jotta saisin kokemusta alasta ja näkisin tulevaa ammattiani käytännössä. Samalla hoituisi kesätyöt, vaikka minulla oli tuttuun tapaan usea työ yhtä aikaa, koska ohjasin myös perinteisesti joka kesäiseen tapaan urheiluharjoituksia. Tämä järjestely oli mahdollista kyseisen yrityksen kanssa ja työttömyystuen suuruisella kuukausisummalla istuin fysioterapeuttien työhuoneissa seuraamassa heidän työtään. Asiakkaat yleensä antoivat minulle luvan tulla katsomaan heidän terapiaansa. Useimmat olivat otettuja siitä, että heidän terapiansa kiinnostaa jotakuta. Sama toimintaperiaate on ollut käytössä opintojen aikana käydyissä harjoitteluissakin.


Kesän aikana ehdin nähdä ja oppia paljon kaikenlaista uutta ja kiinnostavaa, mutta monet asiat loksahtivat paikoilleen vasta opintojen edetessä. Kun puhuimme koulussa jostain asiasta, minulle saattoi tulla mieleen, että tämähän oli juurikin se asia, mitä fysioterapeutti teki silloin työkokeilujaksollani. Tietenkin he kertoivat minulle terapiamuodoistaan ja pitivät minua ajan tasalla, mutta ilman teoriapohjaa asiat eivät saaneet samanlaista merkitystä. Ne alkoivat saada merkityksen, kun sain teoriatietoa näkemäni ja kokemani tueksi.


Koen työkokeilujakson olleen hyödyllinen ja ajankohdan oikea, koska olin motivoitunut oppimaan. Työkokeilujaksoni aikana heinäkuun alussa sain kuulla, että minut on valittu opiskelemaan fysioterapiaa ykköshakukohteeseeni Ouluun ensimmäisellä yrittämällä. Yrityksen omistaja kertoi itse päässeensä kolmannella kerralla sisään, joten hän oli todella iloinen puolestani. Olin juurikin tuona aamuna menossa hänen kotiinsa seuraamaan ratsastusterapiaa, jota hän toteutti kotitallillaan. Vakuutuin myös siitä, että olin hakenut opiskelemaan oikeaa alaa, koska kiinnostuin alasta joka päivä lisää ja halusin oppia enemmän. Olin varma, että en tulisi kyllästymään tähän alaan ihan heti ja olin tyytyväinen, että se ainoa asia, joka minua kiinnosti, taisi olla se oikea.  Työkokeilujakso olisi voinut olla tylsä ja olisin voinut tajuta, ettei fysioterapia ole minun juttuni, mutta minulle kävi juuri päinvastoin.


Kyseisessä firmassa oli muutama lapsiasiakas ja erityisen paljon tykästyin lasten fysioterapiaan, koska terapiamuodot olivat ennen kaikkea hauskoja ja perustuivat leikkiin. Terapeutti sai käyttää mielikuvitustaan ja laskeutua lapsen tasolle, kun he pelasivat yhdessä lentopalloa ilmapallolla tai jumppasivat jäykistynyttä yläraajaa. Välillä terapiahuoneesta kuului railakas naurunremakka, kun lapsilla oli terapiat meneillään. Sitä oli ilo kuunnella, vaikka ymmärsinkin, ettei kaikkien lasten terapia ole välttämättä samanlaista. Minulle jäi sellainen mielikuva, että lasten kanssa kehitys näkyy nopeammin ja selvemmin kuin aikuisten kanssa, mutta ymmärsin myös, ettei välttämättä aina. Lapsillakin kuntoutus voi ottaa takapakkia, vaikka he sopeutuvatkin paremmin muutoksiin ja heidän kehonsa kasvaa ja kehittyy koko ajan toisin kuin aikuisilla.

Koin olevani etuoikeutettu, kun sain nähdä tulevaa opiskelualaani käytännössä ja kiinnostavat osa-alueet alkoivat vahvistua jo varhaisessa vaiheessa. Lisäksi sain myös erään asiakkaan perheeltä ehdotuksen opinnäytetyön aiheesta ennen kuin olin edes päässyt kouluun. Olin siitäkin otettu, vaikka lopulta en tehnytkään opinnäytetyötä siitä aiheesta. Vaikka tärkeä aihe oli sekin liittyen leukanivelen kuntoutukseen ja siihen, miten vähän fysioterapiakoulutuksessa leukaniveltä sivutaan ja opetetaan. On totta, että ei meillä koulutuksen jälkeen ole juuri mitään kosketuspintaa leukanivelen kuntouttamiseen, joten aiheeseen olisi tärkeää perehtyä lisää.

Sain käsitystä fysioterapian kirjosta ja monimuotoisuudesta, mikä itsessään jo kiehtoi syksyllä opintojansa aloittavaa fysioterapiaopiskelijaa. Tunsin itseni etuoikeutetuksi, kun minulle työkokeilujakson aikana varmistui ajatus siitä, että haluaisin perehtyä lisää lasten fysioterapiaan, kun aiemmin olin kiinnostunut oman urheilutaustani myötä urheilijoiden fysioterapiasta. Oikeastaan en silloin vielä tiennytkään, mitä kaikkea fysioterapian kenttä pitää sisällään. Ajatukseni rajoittuivat vielä hyvin suppealle alueelle, mutta opintojen edetessä aloin ymmärtää, että fysioterapian kenttä on niin laaja, etten voi mitenkään pysyä ajan hermolla aivan kaikessa – ja se on erittäin ok. En tule KOSKAAN oppimaan kaikkea - ja huolimatta siitä, ettei koskaan saisi sanoa "ei koskaan", tämän asiaan suhteen voi hyvällä omallatunnolla sanoa. Se on inhimillistä. 

Elokuussa muutin Ouluun ja uusi ympäristö verotti voimia ja otti aikansa. Olin tyytyväinen, että ehdin viettää muutaman viikon ihan rauhassa uuteen kaupunkiin tutustuen ennen koulun alkua.

Luokassa oli paljon väkeä 10 minuuttia ennen ensimmäisen tunnin alkua. Muistan silmäilleeni luokassa olevia vieraita ihmisiä, kunnes huomasin yhdet tutut kasvot. Hän oli Tiia, joka hymyili ja vilkutti minulle silmin nähden iloisena, että hänkin näki jotkut tutut kasvot. Olimme pääsykokeissa samaan aikaan ja juttelimme siellä. Meillä vaikutti olevan paljon yhteistä ja toivoin tuolloin, että päätyisimme samaan ryhmään, koska hän oli mukava. Enpä olisi silloin arvannut, että tulen viettämään hänen kanssaan eniten aikaa koko opiskeluaikana ja että olemme luottopari ryhmätöissä ja teemme opinnäytetyönkin yhdessä.

Ensimmäinen päivä oli mielenkiintoinen, mutta myös todella raskas. Uutta infoa tuli niin paljon, että päivän päätteeksi olin hirveässä informaatioähkyssä ja kotiin päästyäni olin aivan poikki ja sekin otti jo voimansa, että osasin suunnistaa kotiin ilman navigaattoria. En osannut pukea päivää sanoiksi, koska kaikki tuntui vielä niin sekavalta. Olin kuitenkin varma, että kaikki vielä selviäisi ajan kanssa ja tutustuisin luokkalaisiini paremmin. Minusta tuntui, että olin saanut jo monta uutta tuttua päivän aikana.

Muistan, että sairastuin heti koulun alettua hirveään virustautiin, joka veti minut sängyn pohjalle 40 asteen kuumeessa moneksi päiväksi ja hirveä köhä jatkui viikkokausia akuutin vaiheen jälkeen. Kaverini sanoikin myöhemmin, että: ”Muistan, miten sinnikkäästi pyöräilit joka aamu kouluun viisi kilometriä ja yskit melkein keuhkosi pihalle, mutta olit silti niin reipas ja iloinen, vaikka et varmasti voinut kovin hyvin!”. Minulta jäi ensimmäinen motorisen kontrollin tunti väliin, mikä harmitti suuresti, mutta jälkikäteen ajateltuna en tainnut jäädä paljosta paitsi. Taisin missata myös yhden anatomian tunnin, mutta sekin asia järjestyi, vaikka en olisi halunnut heti ensimmäisillä viikoilla jättää mitään väliin tai olla poissa koulusta. Myöhemmin tajusin, että joskus on ihan hyväksyttävää olla poissa. :D Toteutin ajatusta toisinaan turhankin ahkerasti kursseilla, joita en kokenut tarpeellisiksi tai kiinnostaviksi, jos niissä ei ollut läsnäolopakkoa... :D

Olin yllättynyt, miten yhteisöllinen luokka meille muodostui ja niin ihmettelivät opettajatkin. En ollut koskaan kokenut vastaavaa yhteisöllisyyttä ja olin kiitollinen, että sain olla osana sellaista ryhmää. Ensimmäinen viikko (ja vuosi) kului paljolti perehtyessä ja ihmetellessä. Uuden opettelemista riitti, sillä anatomian tunnit alkoivat pian. Meille luotiin yhteinen Whatsapp-ryhmä, joka oli todella aktiivinen ensimmäisenä syksynä, kun kaikki ihmettelivät oppimiamme asioita ja käyttivät sitä yleisenä paniikin purkamiskanavana ensimmäisen anatomian tentin lähestyessä. Itseäni tentti ei hirveästi jännittänyt, koska se oli kuitenkin vain normaali tentti. Olin edelliskeväänä selvinnyt kuudesta kuuden tunnin ylioppilaskirjoituksesta, joten tunnin mittainen anatomian tentti ei tuntunut lainkaan pahalta, sillä olin opiskellut siihen.

Anatomia jäi päällimmäisenä mieleen ensimmäisestä vuodesta, mutta mieleen syöpyivät myös "turhat" kurssit, joilla harjoiteltiin mm. lähettämään Outlookin sähköpostia ja käyttämään OneDriveä. Jokainen osaisi käyttää molempia, jos viitsii edes hieman perehtyä niihin. Erityisesti useilta moniammatillisilta luennoilta jäi mieleen puutteelliset ja epäselvät ohjeet, mutta totta kai tässä vaiheessa pitäisi ajatella, että kaikesta on aina jotain hyötyä.

Kevätlukukaudella fysikaalisten ja manuaalisten fysioterapiamenetelmien kurssi oli mielenkiintoinen. Parhaiten jäi mieleen hieronnan perustekniikoiden opetteleminen ja lämpö- ja sähköhoidot. Erilaisia lämpöhoitoja testatessamme katsoimme tunnilla maastohiihdon MM-kisoja Lahdesta, mikä oli huippua! Oma keskittymiseni saattoi suuntautua enemmän kilpailuihin kuin lämpöhoitoihin, mutta olisin seurannut kisoja joka tapauksessa puhelimestani - kilpahiihtäjä kun itsekin tuolloin olin. Hierontaa on tullut vapaa-ajalla tehtyä kavereille, tutuille ja sukulaisille, joten hieronnan perusteet olivat vähäisistä tunneistaan huolimatta todella hyödylliset ja sain niistä paljon irti. Opin yhden todella hyödyllisen taidon, joka kehittyy vain tekemällä.

Alla olevassa kuvassa otamme Suvin kanssa rennosti lämpöhoidot selässämme ja katsomme MM-kisoja screeniltä, jonka opettaja laittoi näkymään. 

Ensimmäinen harjoittelu kevättalvella Fysiokeskus Kauko Tikkasella oli antoisa, vaikka olikin vain pari viikkoa. Sain kehittää juuri oppimiani hierontataitoja käytännössä oikeille asiakkaille, vaikka paljon muutakin tein. Koin kuitenkin siitä olleen paljon hyötyä itselleni. Kahden viikon harjoittelun päätteeksi lähdimme Lahteen katsomaan hiihdon MM-kisoja (Kaukokin siis lähti, koska hän on henkeen ja vereen hiihtoihmisiä ja toimii Pohti Ski Teamin managerina). Paremmin fysioterapiaan on päässyt perehtymään kuuden viikon harjoittelujaksoilla. Ensimmäinen vuosi oli kokonaisuutena täynnä uutta asiaa. Sen vuoksi se oli raskas, mutta myös hyvin opettavainen ja motivoi oppimaan lisää. Pitkä kesäloma tuli tarpeeseen, sillä seuraava syksy olikin ehkä koko opintojen puuduttavin, työläin ja väsyttävin ajanjakso. Silloin painin myös sen tosiasian kanssa, etten ole enää kilpaurheilija, koska en ehdi tai jaksa treenata niin kuin kilpaurheilijan pitäisi. Olin itse kriisissä kaiken koulustressin keskellä ja tilanne oli jälkikäteenkin ajateltuna SOS. 

Toinen opiskeluvuosi 2017-2018


Toinen opiskelusyksy lähti käyntiin kovalla tohinalla heti ensimmäisestä tunnista lähtien. Kaatumisenehkäisyn viikko jäi päällimmäisenä mieleen lähinnä kauhistuttavana projektina ja epämukavana kokemuksena, mutta opimme ainakin tekemään työlästä projektia ja sietämään epämukavuuden ja epäonnistumisen tunnetta, kun yritimme saada asiaamme “myytyä” hyvinvointikeskuksissa viikon aikana. Ryhmätöitä oli paljon joka kurssilla ja koko ryhmämme taisi saada tarpeekseen ryhmätöistä tuolloin!

Rankan alkusyksyn jälkeen alkoi harjoittelu, jonne toivoi pääsevänsä lepäämään hieman. Tavallaan se piti paikkansa, koska ei tarvinnut tehdä ryhmätöitä tai muita koulutehtäviä. Ensimmäinen pitkä kuuden viikon harjoittelu oli opettavainen kokemus Toppilansaaressa Fregatin terapia- ja kuntoutuspalveluissa. Ensimmäisestä harjoittelusta sai heti varmuutta ammattilaisen roolissa toimimiseen, koska kahden viikon harjoittelu ensimmäisenä vuonna oli lähinnä ihmettelyä. Ensimmäisessä pitkässä harjoittelussa pääsin tekemään myös itse ja kokeilemaan “siipiäni”. Ohjaajat olivat todella mukavia ja tulin heidän kanssaan hyvin toimeen.

Lisäksi tein syksyn aikana Valtti-projektia, mikä vei oman aikansa. Sen idea on toimia erityislapsen tai -nuoren harrastuskaverina ja tukihenkilönä liikunnallisen harrastuksen löytämisessä. Kävimme kokeilemassa lapsen toivomia lajeja, mm. keilausta, ratsastusta ja judoa. Tulin hyvin toimeen lapsen ja hänen perheensä kanssa, joten kokemus oli positiivinen. Syksy oli niin täynnä hommaa, että jälkikäteen ajateltuna ihan hirvittää! Jollain ihmeen voimalla jaksoin tehdä kaiken ja mitään ei jäänyt roikkumaan. Myönnän kuitenkin, että olin todella väsynyt!

Toisen vuoden syksy päättyi harjoitteluun ja ansaittu joululoma alkoi. Tällöin oli kaikkensa antanut olo ja toivoi, ettei loma loppuisikaan! Kevätlukukausi ei ollut aivan niin työläs kuin syksy, mutta tekemisen puutetta ei silti ollut. Meillä oli paljon tunteja myöhäiseen iltaan saakka ja päivän aikana ei juuri mitään muuta ehtinyt kuin olla koulussa ja käydä muutaman tunnin kotona ennen nukkumaanmenoa ja herätä taas seuraavaan päivään. Koululla on tullut vietettyä kiitettävästi aikaa opintojen aikana! Nyt sitä aikaa, kun sata asiaa kaatuu yhtä aikaa päälle ja stressikäyrä on huipussaan, on viittä vaille valmistuneena fysioterapeuttina hyvä muistella. Eipä sitä olisi jaksanutkaan ilman huippuja ihmisiä, joiden kanssa sai opiskeluaikaansa viettää!

Toinen harjoittelu oli keväällä akuuttisairaalan harjoittelu OYS:ssa osasto 3:lla ja teho 1 ja 2:lla. Tämä oli ehkä eniten mieleen jäänyt harjoittelu sen vuoksi, että jouduin haastamaan harjoittelussa itseäni eniten. En ollut aiemmin ollut harjoittelussa sairaalassa ja ympäristö oli täysin uusi. Sain arvonnasta paikan sydänkirurgiselle osastolle ja tehoille, mitkä kuulostivat hurjilta osastoilta. Harjoittelu jännitti, mutta olin liikkeellä avoimin mielin ja lähdin rohkeasti mukaan tilanteisiin. Ohjaajat sanoivat, ettei ole lainkaan harvinaista, että opiskelijoita toisinaan pyörtyy teholla, joten on tärkeää sanoa heti, jos voin huonosti, jotta ei tarvitse keräillä lattialta. Olen melko herkkä ihminen ja samaistun helposti ihmisten tuskaan, minkä vuoksi olen ylpeä omasta suoriutumisestani itselleni haastavassa ympäristössä. Joka päivä eli pieni jännitys siitä, mitä teholla huomenna tulee vastaan ja miten siihen reagoin. Omalla tavallansa se ruokki motivaatiotani lähteä sinne kerta toisensa jälkeen, koska sain itseluottamusta ja varmuutta huomatessani, että pystyn luonteenpiirteestäni huolimatta toimimaan potilaiden kanssa, kun en anna henkiselle puolelle liikaa valtaa. Osasto 3:llakin oli huonokuntoisiakin potilaita ja heilläkin oli paljon johtoja, mutta teholla opin operoimaan valtavan johtomäärän kanssa melko taitavasti. Sieltä eivät ihmiset päässeet karkaamaan!

Paras anti oli se, että pystyin työskentelemään tasavertaisena fysioterapeutin tai hoitajan parina teho-osastolla ja itsenäisesti kolmososastolla. Tehon kuntoutusprotokolla on teoriassa samanlainen kaikille (eli pyritään makuuasennosta vaiheittain istuma- ja seisoma-asentoon sekä tehdään liike- ja asentohoidot tarvittaessa), mutta siihen vaihtelevuutta tuovat erilaiset potilaat ja erilaisten vammojen ja sairauksien kirjo. Opin siirtämään liialliset tunteet sivuun, mutta olemaan silti ihmisen tuskassa läsnä. Opettelin toimimaan ammattilaisen roolissa, jolla pystyin itseäni myös suojaamaan tiettyyn pisteeseen asti. Tilanne kääntyisi päälaelleen, jos potilaspaikalla makaisikin itselle tuttu ihminen, jolloin mikään rooli ei enää suojaisi. Erityisesti teholla oli muutamia potilaita, jotka jäivät erityisesti mieleen tai joiden kohtalo kosketti erityisesti juuri minua. Siellä huomasi elämän karut puolet, mutta oli mielenkiintoista lukea potilastekstejä ja hämmästellä, mitä kaikkea ihmiselle voikin sattua!

Harjoittelun loppupuolella aloin viihtyä teholla paremmin kuin osastolla, vaikka se olikin ympäristönä itselleni haasteellisempi. Opiskelijana kuitenkin pystyin jäämään sivummalle tai poistumaan tilanteista, jotka tuntuvat menevän yli sietokyvyn. En ole piikkikammoinen, mutta en pidä neulojen näkemisestä, mutta sitä on mahdotonta välttää teho-osastoilla. Kerran päätin jäädä sermin toiselle puolelle, kun kysyttiin, haluanko tulla katsomaan, kun lääkäri avaa leikkaushaavan. Potilaan leikkaus oli ollut sen verran harvinainen ja erikoinen, että se oli ajatuksena jo melko karmiva ja olin katsonut hänen kuvansa aiemmin. Päätin suojata itseäni ja vetäydyin tilanteesta, mikä oli varmaan hyvä päätös. Tajusin, että rohkeutta on myös se, että tiedostaa omat rajansa – vaikkakin ylitin ne useaan otteeseen tilanteissa, joissa en etukäteen olisi kuvitellut voivani toimia. Toisinaan on hyvä, että tilanteisiin vain huomaamattaan ajautuu, eikä ehdi liikaa analysoimaan asiaa. Sellaista tilannetta ei kuitenkaan tullut, että olisin potilaan sängyn viereen pyörtynyt, mikä on sinänsä hyvä lähtökohta!

Olin harjoittelusta kiitollinen ja se kasvatti minua myös ihmisenä. Olin sen jälkeen sitä mieltä, että sairaalamaailma ei olekaan niin karu työympäristö, vaikka päädyinkin ehkä karuimmille osastoille. Ennen harjoittelua ajattelin, etten halua työskennellä sairaalassa, mutta harjoittelu teki tehtävänsä ja toivoinkin, että pääsisin vielä harjoitteluun OYSiin ja en pitänyt epätodennäköisenä, että tulisin sinne myöhemmin töihinkin.

Anatomian ja fysiologian tuntien hommia.

Rentousterapiaa, jolloin saatiin rentoutua koulussa luvan kanssa!

Harjoittelun ohessa tein projektiopintoja ja ohjasin Oulunsalossa Pitkäkankaan koululla liikuntakerhoa ja ajelin sinne joka keskiviikko kevään ajan. Ryhmän ohjaaminen oli täysi katastrofi ja olin ohjaamassa sitä yksin. Lapset olivat aivan mahdottomia, heillä ei ollut käytöstapoja, he riehuivat, huusivat ja tappelivat keskenään eivätkä uskoneet mitään, mitä sanoin ja eivät hiljentyneet pillin vihellyksestä, vaikka sovimme, että se on hiljentymisen merkkiääni. Ensimmäisten kertojen jälkeen olin aivan turhautunut ja itkin turhautuneisuuttani, mutta kevään edetessä asennoiduin siihen, ettei mikään mene niin kuin suunnittelen ja yritän vain selvitä kymmenestä ohjauskerrasta kunnialla. Laskin kertoja ja odotin, että kerho loppuu. Kerhon lopettaminen oli samaan aikaan huojentavaa ja kivi vyörähti sydämeltä, koska kukaan ei ollut lähtenyt pää kainalossa tai kadonnut, mutta tavallaan haikeaa, koska lapsista oli tullut niin tuttuja. Päätin kuitenkin, että toista kertaa en samaan hommaan ryhdy, tämä oli riittävän hirveä kokemus! Se opetti kuitenkin paljon ohjaamisen haasteista, koska vastaavaa kokemusta minulla ei ollut ennen ohjatessa ollut. 

 Väriestejuoksu 2017.

Kolmas opiskeluvuosi 2018-2019

Kolmas lukuvuosi fysioterapiaopintojen parissa lähti käyntiin ammatillisen ruotsin kielen kurssilla, joka minun oli alun perin tarkoitus suorittaa elokuussa kesäopintona. Sain kuitenkin kuukauden työn Oulun kaupunginsairaalan kuntoutusosastolta B2, jossa jatkoin harjoitteluani heti työsuhteen loputtua ja pyörin osastolla fysioterapeutin hommissa yhteensä kolme kuukautta.

Ikääntyneiden ja neurologisten kuntoutujien harjoittelu B2:lla oli muiden harjoitteluiden tapaan opettavainen. Osastolla oli neurologisia AVH-kuntoutujia. Toispuolihalvaukset olivat yleinen oirekuva lähes jokaisella potilaalla, mikä opetti itselle ennen kaikkea tarkkaavaisuutta ja huolellisuutta, mutta pisti toisinaan myös pasmat sopivasti sekaisin! Tuntui, että aivonystyröitä joutui käyttämään jatkuvasti paljon, koska piti olla aina ajan tasalla potilaan halvauksen voimakkuudesta ja tietenkin halvaantuneesta puolesta. Piti huomioida, ettei raaja jää mihinkään väliin, koska käsi tai jalka saattoi jäädä roikkumaan ties mihin asentoon ihmisen huomaamatta sitä edes itse, siirtymiset olivat haasteellisia, koska kuntoutujat eivät voineet auttaa toisen puolen raajoillaan. Haasteet toivat oman mausteensa kuntoutukseen. Opin paljon AVH-potilaiden kuntoutuksesta, potilassiirroista ja liikkeiden fasilitoinnista eri asentoihin siirryttäessä. Neurologisen ryhmän ohjaamisesta sain myös kokemusta.

Kuntoutimme paria potilasta päivittäin koko harjoittelun ajan, ja voikin sanoa, että ehdimme ystävystyä ja tutustua toisiimme paremmin. Harjoittelun lopussa oli jopa haikeaa hyvästellä heidät, ja he olivat todella kiitollisia kaikesta, mitä olimme heidän eteensä tehneet. He sanoivat, että minusta tulee hyvä terapeutti, ja olen sitä jo. Se oli hieno hetki ja tuntui, että on osannut tehdä jotakin oikein! B2:lla pääsin oikeasti tekemään itse ja sain sopivasti vastuuta.

Muutamia muita hommia oli syksyn aikana, kuten liikuntapäivän järjestäminen Lintulammen ala-asteella liittyen fysioterapiakoulutuksemme 50-vuotisjuhlaan. Tähän liittyen edustin myös Terwamaratonilla OAMK Fysioterapiaa.

Harjoittelun jälkeinen syksy koulun penkillä meni nopeasti ja tehtävää riitti. Opinnäytetyön suunnitelma oli hyvässä vauhdissa, koska tavoitteenamme oli saada se valmiiksi ennen kuin lähdin vuoden vaihteessa vaihtoon Kanadaan. 

Lasten fysioterapia kiinnosti minua jo ennen opintoja, ja opiskelin kiinnostuneena lasten kasvua ja kehitystä. Tuntui, että sain heti uusia näkökulmia pienten vauvojen kanssa toimimiseen, kun ymmärsin paremmin, että monet toiminnot ihmisen kehityksessä ovat oikeasti todella viisaasti suunniteltuja! Vauvojen käsittely tuli varmemmaksi lasten harjoittelussa. 

Joululomaan mennessä ammattiopinnot olivat suoritettu ja oli hyvä fiilis. Elin jänniä aikoja, koska vaihtoon lähtö oli enää muutaman viikon päässä. Lähteminen herätti ristiriitaisia fiiliksiä: toisaalta olin innoissani, mutta toisaalta kauhuissani. Syksy oli vierähtänyt vaihtoasioita järjestellessä, mutta joululomaan mennessä kaikki oli pääosin hoidettu - pakkaamista ja viimeisiä itkuja vaille!

Vaihto-opiskelu Reginassa 1-5/2019


Voitte lukea postauksen "Mitä vaihto opetti minulle?" kyseisestä linkistä. Sieltä saatte lukea tarkemmin matkastani, jos kiinnostaa tai olette voineet jo lukeakin! :)

Toiselle puolelle maapalloa vaihtoon hakeminen edellisenä keväänä oli jo iso päätös ja pohdin kuumeisesti, onko minusta siihen. Edellisen kevään opintojen ohessa hoidin hakuasiat, kirjoitin motivaatiokirjeet ja muut jutut. Ne työllistivät jonkin verran ja lähtöön liittyvien asioiden järjestely vei aikaa ja energiaa. Tuntuu hölmöltä sanoa ääneen, että meidän koulun vessan peileissä olevat Fly Further -tarrat pistivät minut usein miettimään, millaista elämä voisi olla rapakon toisella puolen. Usein istuin vessassa tuossa samassa vessakopissa tuijottaen tarraa ja miettien, millaista elämä olisi maailman toisella puolen. Päätös ei ollut hetken mielijohde, vaan pitkän pohdinnan lopputulos. Eniten minua puhutteli tarra, jossa luki:” Your life starts at the end of your comfort zone.” Tarran sanoma puhutteli minua ja mietin todella, että siinä on perää, että elämä alkaa vasta, kun uskaltaa pois turvalliselta mukavuusalueeltaan.

Opinnot lähtivät nopeasti alkuun. Opiskelu vei aikaa ja energiaa enemmän kuin Suomessa, koska kaikki oli yhtäkkiä englanniksi. Opettajilta piti kysyä lisätietoja englanniksi ja yrittää ymmärtää kovasti joka päivä. Opin päivittäin uusia sanoja ja ryhmätöissä piti yrittää pysyä natiivipuhujien kanssa kutakuinkin ajan tasalla. Jouduin käymään paikallisella poliisiasemalla rikosrekisteriotteen saamiseksi, jotta sain toteuttaa erääseen kurssiini kuuluvan käytännön osuuden sovelletussa joogassa vammautuneiden nuorten aikuisten kanssa. Poliisiasemalla asioiminen englanniksi oli ehkä yksi kuumottavimmista tilanteista vaihtoaikana, mutta selvisin siitäkin!


Lenkkeilin mahdollisimman paljon asunnolta käsin silloin, kun sää oli riittävän suotuisa ihmisen ulkoiluun. Tällä tavalla tutustuin kaupunkiin ja opin hahmottamaan sitä. Ilmasto oli kylmä mannerilmasto keskellä avaraa preeriaa, jossa tuulet pääsivät puhaltamaan kylmästi ja lämpötilat laskemaan todella alhaisiksi. -40 ei ollut yhtään poikkeuksellinen lämpötila talvella ja kun lisäksi vielä puhalsi tuuli, niin ilma vastasi vähintäänkin -50 astetta. Kuitenkin välillä oli lauhempaakin keliä, jolloin pystyin juoksemaan ja hiihtämään ulkona. Kylmimpään aikaan helmikuussa harrastin lähinnä sisäliikuntaa kuntosalilla ja sisäjuoksuradalla.

Yhden kurssin kanssa minulla oli enemmän haasteita ja teimme käytännön urheilutestauksia laboratoriossa, ja siellä erilaisten laskukaavojen käyttäminen ja tulosten lopputulosten laskeminen tuotti suuria vaikeuksia surkealle matemaatikolle erityisesti englannin kielellä. Onneksi muut ryhmäläiset olivat ymmärtäväisiä ja auttoivat. Minusta tuntui, että käytin suurimman osan ajasta asioiden tuskailuun, koska olisin halunnut olla aktiivisempi ryhmän jäsen, mutta en yksinkertaisesti osannut. Opettaja kertasi kanssani tärkeimpiä asioita tentteihin, koska olin huolissani, etten selviä lopputentistä, mutta kaikki menikin lopulta hyvin. Sain kaikista kursseista todella hyvät arvosanat siihen nähden, että opiskelin ensimmäistä kertaa elämässäni yhden lukukauden yliopistossa, toisella puolen maapalloa Kanadassa, kokonaan englannin kielellä. Olin itsestäni loppukokeiden jälkeen todella ylpeä, koska minusta tuntui, että tein parhaani ja se riitti aivan hyvin.

Vaihto-opiskelu oli mahtava kokemus ja olen todella tyytyväinen, että uskalsin lähteä epävarmuudestani huolimatta. Ilman sitä moni asia olisi jäänyt kokematta ja nyt voin sanoa asuneeni viisi kuukautta ulkomailla, toisella puolella maapalloa ja lähdin sinne aivan yksin. Olin todella rohkea ja selvisin hyvin, englannin kieli kehittyi paljon. Itsekseen selviytyminen isossa maailmassa antoi itselle valtavasti itseluottamusta ja varmuutta tulevaisuuden haasteita ajatellen. Pystyn pitämään itsestäni huolen missä tahansa maailmalla. Kehitin myös omia kansainvälisiä taitojani työelämääkin ajatellen.

Neljäs opiskeluvuosi 2019



Kesän aikana Suomeen paluuni jälkeen työstimme opinnäytetyön toteutusta. Kesällä tapasimme viikoittain ja teimme opasta. Otimme itse testikuvat ja syyskuun puolella saimme otettua viralliset kuvat Kempeleen Lentopallon nuoren pelaajan kanssa. Opinnäytetyöprosessi eteni hyvin Tiian ja Suvin kanssa, koska meillä on kokemusta toistemme kanssa työskentelystä ja tiedämme, että kaikki hoitavat hommansa ja voimme luottaa toisiimme. Emme tehneet juurikaan turhaa työtä, vaan tekemisemme oli tavoitteellista, järjestelmällistä ja suunniteltua. Aikataulutus ja työnjako onnistuivat hyvin ja yhteydenpito onnistui minun vaihto-opiskelujeni aikana Whatsappin kautta. Saimme koottua talven aikana tietoperustan, vaikka emme tavanneet porukalla kertaakaan.

Syksyn aikana raportti ja opas etenivät hyvää vauhtia ja saimme ne hyvissä ajoin valmiiksi ilman suurempaa stressiä, vaikka teimme paljon töitä. Raportistamme ja oppaastamme tuli todella laajoja. Saimmekin opinnäytetyön arvosanaksi 5, mistä olimme syystäkin todella tyytyväisiä, koska emme halunneet vähätellä tekemäämme työtä. Saimme myös sovittua, että kirjoitamme kypsyysnäytteenä artikkelin Lentopalloliiton Kiila –lehteen, jolloin työmme saa näkyvyyttä ja useammat henkilöt voivat hyötyä tekemästämme työstä. Lehden numero julkaistaan tällä viikolla, sitä odotellessa!


Opinnäytetyömme raportti on luettavissa Theseuksessa.

Tein kesäopintoina kaksi pakollista kurssia, jotka minulta jäi kevätlukukaudella vaihto-opiskelujen vuoksi suorittamatta. Kurssit liittyivät yrittäjyyteen ja johtajuustaitoihin. Toisen kurssin suoritus oli englannin kielellä, mikä olikin käynyt minulle talven ja kevään aikana varsin tutuksi. Kirjoittaminen ei tuottanut suuria vaikeuksia, vaan onnistui melko näppärästi. Olin töissä elokuun loppuun saakka, mutta viimeisellä viikolla alkoi GAS-koulutus ja ensimmäisellä lasten ja nuorten harjoitteluviikolla OYS:ssa minulla alkoi viimeisen pakollisen projektiopintojen kurssin suoritus, mikä työllisti kolmeen opintopisteeseen turhankin paljon vielä marraskuussakin. 


Lasten harjoittelu OYS:ssa syys-lokakuussa oli opettavainen ja osastojen laajuus yllätti. Kuvittelin, että osastoja ei ole niin paljon kuin aikuisten puolella, mutta jopa keskosillekin on oma osastonsa ja tehonsa. Koulussa lasten fysioterapia oli vain pintaraapaisu, ja lapsiasiakkaista ei ole kokemusta muista harjoitteluista, joten harjoittelu opetti paljon. Opin valtavasti asioita, joiden olemassaolosta en aiemmin tiennytkään. Valmiudet työskennellä itsenäisesti lasten parissa fysioterapeuttina tuntuivat hyvin rajallisilta tässä vaiheessa ja harjoittelu vahvisti tätä tunnetta. Kuitenkin opin joka päivä valtavasti ja sain varmuutta, kun pääsin mukaan tilanteisiin. Erityisesti ryhmäohjauksissa minun sanottiin ”puhkeavan kukkaan”, mikä johtuu paljolti siitä, että siitä minulla on kokemusta lasten ja nuorten ryhmäohjaamisesta ja se on minun vahvuuteni. Olen jatkossa paljon valmiimpi työskentelemään lasten kanssa kuin ennen harjoittelua ja mielestäni on hyvä, että kaikkien on pakko tehdä lasten harjoittelu opintojen aikana.


Toivoin pitkään pääseväni lasten harjoitteluun OYS:iin, koska tiesin, että siellä näkee monipuolisesti kaikkea ja se on takuulla hyvä paikka. En kuitenkaan uskonut, että todella pääsisin sinne, koska paikkoja arvotaan vain kaksi ja moni muukin haluaa harjoittelupaikan. Olin kaiken lisäksi Kanadassa ja Suvi laittoi minut arvontaan – ja sain paikan!

Marraskuussa tein syventävän harjoittelun ODL:n Liikuntaklinikalla, jonne halusin hakeutua siksi, että alun perin urheilufysioterapia kiinnosti itseä eniten ja en ollut opintojen aikana harjoitteluissani päässyt työskentelemään urheilun äärellä ja ns. TULES-vaivojen äärellä niin intensiivisesti. Halusin hyödyntää mahdollisuuden nähdä vielä uuden paikan ennen valmistumista, vaikka harjoittelu lyheni yhdeksästä opintopisteestä kolmeen hyväksilukujen vuoksi. En ehtinyt syventyä niin paljon ja harjoittelun tehtävä piti laittaa alulle heti, mutta en pitänyt sitä ongelmana, koska harjoittelu oli kuitenkin iso mahdollisuus syventää osaamistani ja saada kokemusta urheilufysioterapiasta.


Tykkäsin harjoittelupaikasta todella paljon ja olin todella tyytyväinen, että hakeuduin omatoimisesti juuri sinne. Urheilijoiden kanssa toimiminen kiehtoo minua suuresti oman urheilutaustani myötä ja pääsin monipuolisesti mukaan erilaisiin hankkeisiin, suoriin mattotesteihin, urheiluakatemian voima- ja liikkuvuusmittauksiin, fysioterapioihin ja urheiluravitsemusluennoille. Työntekijät olivat mukavia ja ottivat minut hyvin vastaan.

Tuntuu uskomattomalta, että pitkä opintotaival on pian ohi, harjoittelut on harjoiteltu ja pitäisi olla valmis – vaikka eihän sitä koskaan tule valmiiksi! Ajatus on sinällään lohdullinen, koska jatkokouluttautuminen on väistämätöntä. Kolme ja puoli vuotta on pitänyt sisällään paljon kaikkea hyvän ja huonon, palkitsevan ja turhauttavan kuin myös raskaan ja helpon väliltä. Välillä olen tavoitellut Kuuta taivaalta, mutta toisinaan mennyt sieltä, mistä aita on matalin. Totuus on kuitenkin se, etten kykene tekemään mitään niin huonosti, että voisin oikeasti saada arvosanaksi ykkösen. Tunnollisuus on toinen nimeni ja osa luonnettani. Hoidan asiat vähintäänkin tyydyttävästi, vaikka tarkoituksena olisi käyttää mahdollisimman vähän energiaa. Kaiken kaikkiaan fysioterapiaopinnoista jää valtavasti hyviä ja positiivisia muistoja sekä toivottavasti elämän mittaisia ystäviä! 

Vaikka välillä on menty sieltä mistä aita on matalin ja usein menikin hermot ja motivaatio oli koetuksella, niin kuitenkin päällimmäisenä mieleen ensimmäiseen ammattiini opiskelusta jää kiitollisuus. Kiitollisuus kaikille huikeille ihmisille, keihin olen saanut tätä myötä tutustua ja myös asioille, mitä olen saanut opiskelijana oppia ja kokea. Aika kultaa muistot ja pian en enää muistakaan kaikkia hermojen menetyksiä... :D Mutta kaikissa kouluissa on aina hyvät ja huonot puolensa. Siitä ei pääse mihinkään - se on fakta, joka pysyy ja tavallaan kuuluukin pysyä. 

Kieltämättä, olen ollut aika tehokas, koska olen saanut suoritettua kaiken aikataulussa ja valmistun suunnitellusti 3,5 vuoteen. Se on vaatinut hieman extratyötä ja asioiden järjestelyä vaihdon vuoksi, mutta siihen asti olinkin edennyt tunnollisesti opetussuunnitelman mukaisessa tahdissa.

Toistaiseksi pian valmistuva fysioterapeutti ja Valviran laillistama terveysalan ammattihenkilö työskentelee siivoojana, mutta yritän ajatella, ettei ole mikään kiire. Jos en saa heti oman alan töitä, ei pidä ahdistua siitä liikaa. Työvuosia on vielä jäljellä ja ehdin varmasti päästä mukaan kelkkaan. Asioilla on tapana järjestyä.

Rakkain terveisin,

Heidi