Koronaviruksen poikkeusolojen aikaan tuoreelle yrittäjälle on siunautunut ylimääräistä aikaa, vaikka jonkin verran on asiakkaita edelleen ollut. Kuitenkin määrät ovat huomattavasti vähentyneet ja päiviin on pitänyt rakentaa uudenlainen rytmi, kun varaukset eivät niitä täytä ja aikatauluja määritä. Toisaalta on aikaa tehdä jotain muuta (kuten kirjoitella blogia, hehe), mutta tietenkin näin aloittelevana yrittäjänä olisi ollut mukavaa päästä normaaliin työrytmiin kiinni ilman poikkeusoloja. Mielipidettäni ei kuitenkaan kysytä, kun kyseessä on maailmanlaajuinen pandemia, joten sopeutukaamme siihen. Olen kylläkin selvitellyt asioita enkä vain ihmettä odottele kotona. Seuraillaan tilannetta, toverit!
Toivon, että luette ainakin postauksen loppuosan, jos koko postaus tuntuu ylitsepääsemättömältä. Siellä on ne tärkeimmät ajatukset, jotka haluaisin jokaiselle blogiin eksyneelle ensisijaisesti jakaa. <3 Huomioiden kuitenkin sen, että postaus on kokonaisuus ja kappaleissa on tietynlainen jatkumo toistensa suhteen.
Kävin viikonloppuna hiihtämässä kaverini kanssa Virpiniemen hyväkuntoisilla laduilla pikkupakkasessa. Keli oli kyllä aivan mahtava! Onneksi saatiin vielä näin huippuja kelejä huhtikuun alkuun, kun välillä näytti jo pahalta vesisateineen ja plussakeleineen. On ollut niin huono talvi, että on oikein mukavaa, että vielä saatiin pakkaskelejä, auringonpaistetta ja lunta, jotta päästään vielä kunnon olosuhteissa hiihtämään täällä Oulussakin. Lapin keväthanget olisivat houkutelleet pääsiäisenä, mutta koronan aiheuttamien rajoitusten vuoksi jää Lapin hanget ja lumiset ladut testaamatta, koska ei viitsi lähteä vapaa-ajan reissulle minnekään kauemmaksi suosituksiin vedoten. Eihän siellä juuri mikään olisi nyt aukikaan, mutta me emme juuri muuta tarvitsisikaan kuin hiihtoladut ja järvenjään pilkkimistä varten.
Kaverin kanssa tuli puheeksi meidän hiihtotaustat, valmentajat ja harjoitusfilosofiat, joiden mukaan olemme treenanneet ja millaisia ohjelmia meille on lähetetty. Kaverini hiihtää edelleen kilpaa ja hän vaihtoi valmentajaa, koska palo harjoitella on edelleen olemassa. Tässä vaiheessa naisten yleistä sarjaa on tärkeintä se, että on mukana ja osallistuu, ei niinkään menestys. Porukka rupeaa jo nimittäin kovin vähenemään. Itsekin tuudittauduin tähän ajatukseen viime vuodet, mutta sitten harjoittelun palo ja motivaatio hiipuivat pikkuhiljaa.
Kerroin, että minulla on ollut monta valmentajaa noin 12-vuotisen "hiihtourani" aikana. Ihan alkuun todella nuorena eräs perhetuttumme Sanna-Leena toimi patistelijan ja neuvonantajan roolissa, koska en uskonut mitään äidin tai isän neuvoja. Äidillä on kilpahiihtotausta ja hän olisi varmasti osannut ohjeistaa 11-vuotiasta Heidiä ihan riittävästi, mutta minä itsepäisenä kakarana en halunnut ottaa mitään ohjeita vastaan äidiltä. Jos joku muu antoi ohjeita ja ehdotuksia, niin sitten kelpasi kaikki ja toteutin niitä orjallisesti. Lienee jonkinlainen psykologinen kysymys tämä. :D
Kuitenkin varsinainen ensimmäinen valmentajani tuli silloisen Valmentajapankin kautta, kun olimme häneen yhteydessä sitä kautta. A-P:n kanssa tehtiin yhteistyötä muistaakseni kolme kautta ja kävin tuona aikana usein yhteistreeneissä Kuopiossa viikonloppuisin. Edustin Vieremän Koittoa ja kävin Koiton omissa treeneissä, mutta lisäksi hengasin puijolaisten treeneissä, koska valmentajani oli Kuopiosta. Erään Koiton hiihtokaverini valmentaja oli valmentajani tuttu, joten kaverini oli myös mukana joillain yhteisleireillä ja saatiin mukaan myös ystävämme Hanna samasta seurasta. Niinpä meillä oli vieremäläis-kuopiolainen valmennus- ja harjoituskommuuni, joka toimi sinänsä ihan hyvin. Leireistä ja treeneistä jäi hyviä muistoja. Itse asiassa kovinkaan moni tuskin edes on tiennyt, että en ole kotoisin Vieremältä tai Sonkajärveltä, koska edustin varhaisesta vaiheesta lähtien naapurikuntien seuroja. Itse asiassa kun aloimme Jannen kanssa seurustella, hän luuli, että olen Sonkajärveltä. Nope!
Tuona aikana, yläasteikäisenä teininä, treenasin ikääni nähden todella paljon. Ihan mielenkiinnosta kävin tutkailemassa sähköisestä Elogger -harjoituspäiväkirjasta vanhoja kausiani, koska nimenomaan ensimmäinen valmentajani A-P opetti minut käyttämään
Eloggeria kaudella 2009-2010 ja sittemmin olen jatkanut samalla harjoituspäiväkirjalla tähän saakka. En tiedä, miten totuudenmukaisia löytämäni harjoitustunnit ovat, mutta yhden kauden pitäisi sisältää vuoden harjoitukset toukokuun alusta seuraavan vuoden huhtikuun loppuun tai toukokuun alkuun saakka. Aktiivivuosina täytin harjoituspäiväkirjaa aktiivisesti ja tunnollisesti, joten uskon, että lukuihin on luottaminen, mutta en silti luota niihin 100 % varmuudella.
Tässä vaiheessa elämääni tällä elämänkokemuksella voin ehkä ihan hyvällä omallatunnolla antaa blogiin junnuvuosieni harjoitustunnit. Jonkun mielestä ne voivat olla vähän, jonkun mielestä paljon. Nykyään minua ei muiden mielipiteet harjoitusmääristäni niinkään kiinnosta. :D Kyseessä on VAIN harjoitusohjelmaan sisällytetyt harjoitukset ja VAIN ne treenit, jotka on luokiteltu treeniksi ja joihin on lähdetty treenaamisen ajatuksella. Tähän kokonaismäärään ei sisälly ns. muu liikunta, kuten hyötyliikunta, arkiliikunta tai lähes poikkeuksetta myöskään koululiikunta, mikäli se ei ole ollut riittävän rankkaa, että olisin lukenut sen treeniksi. Joskus kirjasin näitä erikseen ylös, mutta sittemmin lopetin, koska liialliseen kirjanpitoon alkoi mennä hermot.
Olen ollut yläasteella vuosina 2009-2012. Kaudella 2010-2011 olen treenannut 510 h. Olen ollut 7 - 8.-luokkalainen tyttö. Sittemmin tuo harjoitusmäärä on ylittynyt lukiossa, kun olin hiihtolinjalla, jossa oli yhteistreenit neljänä päivänä viikossa lukujärjestykseen sisällytettynä. Siitä huolimatta tuo määrä on ylittynyt ainoastaan lukion ensimmäisenä kaudella 2012-2013, jolloin luku on ollut 522h ja lukion toisena vuonna kaudella 2013-2014, jolloin luku on ollut 564h. Suurin treenimääräni koskaan on siis ollut vuonna 2013 lukion toisena vuonna, mutta sen mahdollisti lähes yksinomaan yhteistreenit lähes joka päivä. Yläasteella oli kyllä seuran yhteistreenejä ja matkustamista tuli paljon, mutta kouluviikkoina harjoitteluaikaa ei ollut sisällytetty lukujärjestykseen. Olin leireillä, jolloin sain koulusta vapaata, mutta muuten treenasin kaikella vapaa-ajalla. Omiin harjoitusmääriin peilaten 510h treeniä yläasteen alussa kuulostaa isolta. Ja olikin se melko paljon. Valmentajanvaihdoksen jälkeen kaudella 2011-2012 eli yläasteen viimeisenä vuonna treenasin yli 100h vähemmän, 403h. Määriä oli pakko laskea, koska ei ollut enää varaa nostaa. Kokonaisuus ja tulevien vuosien nousujohteisuus huomioiden ei ollut ehkä järkevää nostaa harjoitustunteja noin paljon kerralla, koska sitten niitä joutui reilusti pudottamaan.
Harjoitustunteja vuosittain:
(Eloggerista poimittua)
2010: 510h
2011: 403h
2012: 522h
2013: 564h
2014: 467h
2015: 454h
2016: 399h
2017: 403h
2018: 301h
2019: 235h
Tässä näkyy hyvin harjoittelun ailahtelevuus. Lukion alussa 2012-2013 harjoitustunnit nousivat ja sen jälkeen alkoivat vähitellen hiipua, vaikkakin 2014 ja 2015 olivat melko samoilla treenimäärillä, vain 13h erolla koko vuoden ajalta. 2016 astma levisi käsiin ja tavallinen elämäkin aiheutti oireita, kisat ja treenit jäivät vähiin. Tämä näkyy kokonaisharjoittelumäärässä. 2017-2019 ovat ammattikorkeakoulun opiskeluajalta ja harjoittelun väheneminen näkyy selvästi harjoittelumäärissä. Noilla määrillä ei enää tosissaan kilpaa hiihdetä.
Hyvänä näen sen, että sain kerättyä hyvät kestävyyspohjat ja hengitys- ja verenkiertoelimistö on varmasti kehittynyt tuossa iässä merkittävästi ja sydän on kasvanut vahvaksi. En näe siinä mitään huonoa jälkikäteen ajateltuna, vaikka hyvää kulkua oli välillä vaikeaa kaivaa kisoihin tuolla hetkellä, koska treenasin liikaa ja olin ylikunnossa. Lopulta tuo valmennussuhde loppui, koska en ollut tyytyväinen lopputulokseen suhteessa siihen kaikkeen aikaan, mitä treenaamiseen käytin ja mitä konkreettista kilpailuista sain. Koen kuitenkin, että kaikesta huolimatta sain tuosta valmennussuhteesta myös paljon ja ennen kaikkea kestävyyspohjat ovat varmasti tuota perua. Tein hyvin paljon pitkää peruskestävyyslenkkiä ja saatoin sauvakävellä monta tuntia itikoiden valtakunnassa pururadalla. Nykyään ei hermot kestäisi. :D
"Minä olin se, joka ei koskaan saanut loppukiriä, vaan ennemminkin tappoi kilpakumppanit tasaisella matkavauhdilla, mutta loppukirin hävisin aina."
Juoksu kyllä kulki, mutta hiihdon puolella oli hiljaisempaa, vaikka ihan kohtuuhyviä sijoja ja hyviä taisteluja sielläkin nähtiin. Yleensä ylikunto alkoi hiipiä hyvän juoksukesän jälkeen syksyllä, kun harjoittelua olisi pitänyt pystyä nousujohteisesti nostamaan kisakauden lähestyessä. Voin rehellisesti sanoa, ettei siinä ole koskaan onnistuttu. Syksyt ovat aina olleet minulle vaikeita, joista on ollut mahdotonta ehjänä selvitä.
Ysiluokalle tuli valmentajaksi kiuruvetinen Kari, jolta niin ikään sain paljon hyviä vinkkejä ja oppia. Tuolloin sairastuin pahaan mykoplasmainfektioon, mistä blogin puolella on aiemmin varmasti mainittu. Sitä peruja on monikin vaikea asia "urani" varrella ja nykyisessä elämässänikin. Ehkä konkreettisimpana nykypäivän vaivana on antibioottikuurien tuhoama suolistoni mikrobikanta, jonka vuoksi kärsin hirvittävän hankalalista vatsavaivoista pahimmillaan päivittäin. Diagnosoitu IBS eli ärtyneen suolen oireyhtymä, toisinaan erittäin ärtynyt. Mahdollisesti myös rasitusastma on tuolta lähtöisin, koska infektio oli haastava keuhkoilleni. Ja minä idiootti kun en sitä ymmärtänyt ja treenasin ja kilpailin siitä huolimatta silloin, kun lääkäri ei kumpaakaan ollut varta vasten kieltänyt. Jos niin huono tuuri kävisi, että nyt saisin koronatartunnan, niin pitäisi pitää paljon enemmän järkeä kädessä ja toiseksi, olenhan nykyään viisaampi näiden asioiden suhteen, kun olen joskus saanut kantapään kautta kokeilla.
"Voin sanoa, että leirit ovat pitkälti rytmittäneet harjoitteluani ihan yläasteikäisestä lähtien ja rehellisesti voin todeta, että ne ovat parhaita kokemuksia urheilun saralla."
Karin kanssa mentiin yhteistyössä yksi vaikea kausi, johtuen siis minun terveysongelmistani. Lähdin lukioon Pihtiputaalle, jolloin tuntui luontevalta siirtyä samalle valmentajalle kuin tuleva kämppikseni ja paras ystäväni Mari. Meitä oli samalla valmentajalla neljä samassa sarjassa hiihtävää tyttöä ja tällä porukalla oltiin paljon omilla leireillä ja pidettiin yhteistreenejä, vaikkei asuttukaan samalla paikkakunnalla. Piirileiritykset olivat meille neljälle yhteisiä kokemuksia, mutta tietysti omat leirit ovat aina oman porukan leirejä, joista on vieläkin parempia muistoja. Voin sanoa, että leirit ovat pitkälti rytmittäneet harjoitteluani ihan yläasteikäisestä lähtien ja rehellisesti voin todeta, että ne ovat parhaita kokemuksia urheilun saralla. Leirit ovat olleet raskaita ja haastavia, kun on joutunut laittamaan itsensä koko ajan äärirajoille ja pinnistelemään jaksamisensa kanssa, mutta en ole joutunut tekemään sitä yksin! Kavereista on saanut valtavasti buustia ja motivaatiota jaksaa puskea, vaikka yksin tekisi mieli luovuttaa. "Kyllähän minäkin kun muutkin" -ajatus on ollut vahvasti läsnä ja kasvattanut urheilijan luonnetta. Leirit ovat olleet korvaamaton osa harjoittelua, enkä voisi kuvitella urheiluelämääni ilman niitä. Vaihdoin myös seuraa Sonkajärven Pahkaan lukioon lähtiessäni, ja meillä oli seuran leirejä myös tämän seuran kanssa. Leirien määrää on mahdotonta laskea, koska niitä on niin paljon.
Yhteistyö Arton kanssa neljän tytön porukalla lukioaikana oli pisimpiä valmennussuhteita A-P:n ohella. Silloin oltiin jo vanhempia kuin yläasteella ja harjoittelukin hieman muuttui sitä myötä. Ongelmitta ei kuitenkaan vältytty tässäkään valmennuksessa ja ongelmitta tuskin menee kenenkään kanssa, koska ihmisiähän me kaikki ollaan. Kuitenkin riittävä kommunikaation taso ja yhteistyön sujuminen vaaditaan, jotta valmennussuhde on toimiva ja ei kuluta liikaa. Olin yhteistyöhön tyytyväinen, mutta myöhemmin se polku tuntui kuitenkin loppuun kuljetulta ja oli aika päästää siitä irti, koska kaikkien kokemieni vaikeuksien ja sairastelujen myötä oli vaikeaa löytää yhteistä säveltä ja toteuttaa valmista harjoitusohjelmaa, kun en ollut koskaan valmis harjoittelemaan hyvistä lähtökohdista tai samoista kuin muut valmennettavat. Lähtökohtani olivat aina joltakin kantilta huonommat kuin muilla ja ymmärrän, että siihen oli vaikeaa sopeutua, kun en tiennyt oikein itsekään, miten minun pitäisi toimia.
"Olin hirvittävän vaikea tapaus ylikunnon, sairastelujen, allergioiden, hengenahdistusten, ylitunnollisuuden ja itsepäisyyteni kanssa."
Samaan aikaan hiihtolinjan valmentajana toimi Antti Autio, jolla oli hyvin selkeä visio kehonkuuntelusta ja psyykkisestä valmennuksesta kilpaurheilussa. Lukion kahtena ensimmäisenä vuonna, jotka olivat treenintäyteiset ja sisälsivät eniten harjoitustunteja koko elämässäni, Antti sai mahdollisuuden opettaa meille kehonkuuntelua ja valmentaa meitä omalla harjoitusfilosofiallaan. Me kaikki olimme haastavia tapauksia, koska olimme kaikki tottuneet erilaiseen valmennukseen ja siihen, että kaikki annetaan valmiina. "Usein, paljon ja kovaa" -ajatusmalli oli rakentunut jollain tapaa kaikkien päähän ja olimme toimineet sen mukaisesti. Tarvitsin tuolloin sellaista valmennusotetta kuin Antilla oli minulle antaa, mutta en ollut täysin valmis vastaanottamaan saamaani apua. Olin hirvittävän vaikea tapaus ylikunnon, sairastelujen, allergioiden, hengenahdistusten, ylitunnollisuuden ja itsepäisyyteni kanssa. Melkein säälin Anttia, kun mietin nykyään, miten hän yritti lähes mahdottoman edessä kouluttaa meistä järkeviä urheilijoita ja ennen kaikkea tolkun ihmisiä. Ei ollut helppo tehtävä se!
"Aloin oppia huomaamaan, että kaiken sen takana, jonka olin oppinut blokkaamaan ja peittämään, kehollani oli todella sanottavaa."
Kun omassa valmennussuhteessa alkoi tulla säröjä ja ongelmia ja samaan aikaan olin joka päivä Antin valmennuksen piirissä, alkoi tuntua siltä, että Antti näkee enemmän kuin minä itse ja oma valmentajani ei näe samaa, koska hän ei näe minua jatkuvasti eri paikkakunnalta käsin ja hänellä ei ole minuun samanlaista keskusteluyhteyttä. Aloin kaivata yksilöllisempää valmennusta ja mahdollisuutta kuunnella kehoani, jota olin vähitellen alkanut oppia kuuntelemaan. Helppoa se ei ollut, mutta aloin oppia huomaamaan, että kaiken sen takana, jonka olin oppinut blokkaamaan ja peittämään, kehollani oli todella sanottavaa. Se ei ollut kone, joka otti vastaan treeniä juuri sellaisenaan kuin se oli ohjelmaan merkitty, eikä se ollut valmis toteuttamaan niitä treenejä juuri niinä päivinä, kun ne oli tarkoitettu. Sillä oli paljonkin sanottava: tukahdutettuja hätähuutoja ja kehotuksia ottaa rauhallisemmin, tarvetta levätä. En ollut kuunnellut niitä aiemmin ja olin ison edessä, kun lopulta aloin huomata oman toimintani vaikutukset kehossani. Olin turhautunut, kun tiesin, etten voi jatkaa näin, mutta en tiennyt, miten minun pitäisi sitten jatkaa. Antti yritti parhaansa mukaan opettaa ja auttaa ymmärtämään.
Antti lähti hiihtolinjalta toisen vuoden lopussa, mutta hän ei lähtenyt minun elämästäni, mikä tuntui huojentavalta. Hänestä tuli minun neljäs oikea valmentajani, joka on sittemmin jäänyt myös viimeiseksi valmennussuhteekseni. Alkuun olin hukassa, kun ei ollut enää valmista viikko-ohjelmaa, minkä perusteella treenata ja minkä avulla tiesin jäsentää päiväni. Tiesin, mitä Antin valmennus tarkoitti teoriassa, mutta käytännössä se kuitenkin järkytti itsekriittistä ja täydellisyyttä tavoittelevaa Heidiä, joka oli tunnollisesti suorittanut ohjelmaa vuosikaudet. Siis mitä nyt teen? Minun piti alkaa todenteolla ajatella itse.
"Hän sanoi, ettei hänen ammattitaitonsa ainakaan riitä sanomaan, miltä minusta tuntuu. Kukaan muu ei sitä tiedä. Hän ei voi ottaa sellaista vastuuta, että hän päättäisi puolestani, mihin minun kehoni on kunakin päivänä valmis."
"Valmentaja voi olla se henkilö, joka saa aina vaan parempiin suorituksiin, mutta hän voi valitettavasti olla myös se henkilö, joka saa miettimään lopettamista ja romuttaa motivaation ja itsetunnon. Olen nähnyt ne molemmat puolet."
Paljon olisi jäänyt vielä opittavaa, jos kilpaileminen ja tavoitteellinen treenaaminen olisi sellaisenaan jatkunut. Kuitenkin vedettyäni valmennus- ja harjoittelutaustani yhteen tuntuu siltä, että olen oppinut todella paljon jokaiselta valmentajalta. Vaikkei kaikki ole ollut sellaista, mitä odotin tai toivoin, niin jokaiselta on jäänyt elämään jotakin.
Jos joskus ikinä elämässäni valmennan urheilijaa, niin toivon, että voin olla riittävän hyvä versio jostain näiden kaikkien neljän valmentajan välimaastosta. Toivon, että voisin kerätä osaamisrepertuaariini jotakin näiltä kaikilta neljältä valmentajalta, mutta en liikaa keltään heistä. Erityisesti psyykkisen valmennuksen puolta haluan kehittää, mutta en varmastikaan tulisi olemaan yhtä vahvasti sen asiantuntija ja osaaja kuin esimerkiksi Antti on. Haluaisin ehdottomasti ottaa sitä vahvasti mukaan, mutta en perustaa valmennustani täysin sen varaan. Se vaatii hurjan määrän ammattitaitoa, osaamista, perehtymistä ja sitoutumista, jotta se on mahdollista. Toistaiseksi en koe hirveää paloa valmentaa, mutta en myöskään sulje sitä vaihtoehtoa pois.
Tärkein anti on se, että valmennussuhteen pitää olla tasapuolinen ja molempien tulee antaa siihen yhtä paljon. Pitää kunnioittaa toista ja ymmärtää molempien näkökulmia. Suhde ei saa olla vangitseva tai kuluttava, vaan sen pitää antaa riittävästi vapautta ja tilaa, jotta se ei tukahduta. Valmentaja voi olla se henkilö, joka saa aina vaan parempiin suorituksiin, mutta hän voi valitettavasti olla myös se henkilö, joka saa miettimään lopettamista ja romuttaa motivaation ja itsetunnon. Olen nähnyt ne molemmat puolet.
"Raja täytyy vetää urheilija- ja yksityiselämän välille. Tavoitteena ei ole arvostella urheilijan persoonaa tai ihmisyyttä, koska se jos mikä loukkaa ja jättää jäljen."
Valmennussuhde ei saa olla syyttävä tai alistava, vaan sallia yksilön valinnanvapaus tehdä omia elämäänsä koskevia valintoja ja toimia yhdenvertaisena toimijana valmennussuhteessa. Valmentajan vaikutusvalta (mikäli sellaista tarvitsee suuressa määrin olla) ei ulotu yksityiselämän asioihin. Raja täytyy vetää urheilija- ja yksityiselämän välille. Valmentajalla voi ja saa olla tietynlainen auktoriteetti ja hänen sanomisellaan saa ja pitääkin olla merkitystä urheilijalle, mutta se ei saa olla yksi ainoa totuus. Aina pitää muistaa, että valmentajakin on ihminen ja hänellä on oma elämänhistoriansa ja kokemuksensa, jonka pohjalta hän rakentaa mielipiteensä. Valmennettavan mielipide saa olla toinen, mutta niistä pitää voida keskustella rakentavasti. Kritiikkiä pitää osata ottaa vastaan puolin ja toisin, mutta kritiikki ei saa mennä henkilökohtaisuuksiin, vaan sen pitää jollain tapaa liittyä valmennuksellisiin seikkoihin ja urheilijan taitojen kehittämiseen. Tavoitteena ei ole arvostella urheilijan persoonaa tai ihmisyyttä, koska se jos mikä loukkaa ja jättää jäljen. Sama pätee myös urheilijaan: hänen pitää kyetä antamaan valmentajalleen rakentavaa palautetta, vaikka pettymyksen tunteet ovatkin joskus vahvasti läsnä ja on vaikeaa ajatella valoisasti ja järkevästi.
"Todennäköisesti et koskaan tiedä toisten urheilijoiden koko elämää ja taustoja, mikä suorituksen taustalla vaikuttaa. Sijoitus kilpailussa on vain yksi pieni kärpäsenkakka elämän kokonaisuudessa, joka kertoo kyllä asioita, mutta loppujen lopuksi hyvin vähän ulkopuolisille ihmisille."
Vaikka valmentaja on usein se osapuoli, joka tietää enemmän ja sen takiahan siinä valmennussuhteessa ollaan, että hänen osaamiseensa luotetaan enemmän kuin omaan, niin valmentaja ei saa sokaistua rooliinsa ja antaa sellaista kuvaa, että urheilija on arvojärjestyksessä alempana ja hänen täytyy totella, mitä valmentaja sanoo. Valmentajalla saa ja pitää olla visionsa, mutta hän ei saa sillä jyrätä valmennettavan ajatuksia, mielipiteitä ja toiveita. Toivon, että suomessa olisi vähemmän niitä tapauksia, että valmentaja syrjii, alistaa tai arvostelee valmennettaviaan, koska silloin urheilumaailma olisi vähemmän ankara ja paljon mukavampi kaikille. Sama koskee myös muita urheilijoita. Olisi tärkeää arvostaa muita eikä sortua arvostelemaan liikaa toisten valintoja ja suorituksia, koska suurin osa toivottavasti tekee sitä rakkaudesta lajiin (vaikka varmasti on myös niitä, jotka urheilevat miellyttääkseen vanhempaa, valmentajaa jne., mikä sekin on surullista). Todennäköisesti et koskaan tiedä toisten urheilijoiden koko elämää ja taustoja, mikä suorituksen taustalla vaikuttaa. Sijoitus kilpailussa on vain yksi pieni kärpäsenkakka elämän kokonaisuudessa, joka kertoo kyllä asioita, mutta loppujen lopuksi hyvin vähän ulkopuolisille ihmisille. Usein sijoitus kertoo juurikin sen, mitä elämässä on sillä hetkellä ollut. Jos elämäntilanne on kaoottinen tai terveys vajavainen, tuskin kovin hyvää suoritusta voi odottaa.
"Valmentajan ei kuulu saada tuntemaan arvottomaksi, kurjaksi ja huonoksi. Silloin täytyy herätä miettimään, onko tämä valmennussuhde terveellinen kummallekaan ja olisiko parempi jotenkin muuten."
Olen tyytyväinen, että minulla on ollut riittävän hyvä itsetunto kestää soraäänet ja arvostelut ja rohkeus lähteä silloin, kun on alkanut tuntua siltä, että kyseinen ihminen alkaa viedä enemmän voimavaroja kuin kasvattaa niitä. Valmentajan kuuluu olla se, joka antaa sinulle voimaa ja nostaa sinua tasoa ylemmälle tasolle, motivoi yrittämään ja ylittämään rajat. Valmentajan ei kuulu saada tuntemaan arvottomaksi, kurjaksi ja huonoksi. Silloin täytyy herätä miettimään, onko tämä valmennussuhde terveellinen kummallekaan ja olisiko parempi jotenkin muuten.
"Itse on elänyt sellaisessa urheilukulttuurissa ja ollut osa sellaista urheilijaelämää, jossa harjoitellaan "kaikki tai ei mitään" -periaatteella ja tehdään kaikki vimpan päälle, jopa terveyden kustannuksella. Aloin miettiä, millainen tyyppi olisin nyt, jos olisin elänyt jollain tapaa erilaisessa ympäristössä."
Kuitenkin herättävää keskustelussa kaverini kanssa oli se, etteivät kaikki ole päätyneet samaan tilanteeseen samaa reittiä. Jotenkin on sokaistunut omalle tavalleen toimia urheilijana, jolloin liiallinen harjoittelu, jääräpäisyys ja sairaana harjoittelu on tuntunut ainoalta oikealta tavalta toimia silloin kuin se on ollut ajankohtaista, vaikka jälkikäteen ajateltuna ne eivät ole sitä olleet, vaan silkkaa tyhmyyttä ja itsepäisyyttä. Itse on elänyt sellaisessa urheilukulttuurissa ja ollut osa sellaista urheilijaelämää, jossa harjoitellaan "kaikki tai ei mitään" -periaatteella ja tehdään kaikki vimpan päälle, jopa terveyden kustannuksella, ja treenataan itsensä ylikuntoon monta kertaa ihan vain ollakseen varmoja siitä, että liiallinen harjoittelu todella ajaa siihen tilaan. Aloin miettiä, millainen tyyppi olisin nyt, jos olisin elänyt jollain tapaa erilaisessa ympäristössä.
Herättävää oli kuulla, että kaverini, joka on menestynyt viime vuosina ihan yhtä heikosti kuin itsekin, ei ole silloin yläasteikäisenä teininä treenannut kovinkaan paljon. Tulokset eivät ole olleet sen takia niin hyviä, koska on aliharjoitellut - toisin kuin minä, joka paahtoi kaiken vapaa-aikansa treeneissä ja kilpaili paljon. Hän ei ollut aloittanut kansallisissa kisoissa kilpailua kovinkaan nuorena ja ensimmäinen valmentajakin tuli vasta vanhemmalla iällä. Hän kertoi, ettei ole ollut pelkoa, että hän olisi harjoitellut liikaa, vaan päinvastoin. Itse hämmennyin siitä, koska viime vuosina molemmat olemme olleet samassa tilanteessa: rasitusastma ja huono menestys kilpailuissa, kuitenkin aivan erilaisista lähtökohdista. Päätelmänä voi tehdä sen, että täytyy harjoitella sopivasti. Ei liian paljon tai liian vähän. Se kuuluisa kultainen keskitie olisi optimitilanne.
Hän on ollut aina samassa seurassa, ei ole vaihtanut seuraa niin kuin minä monta kertaa. Hänellä ei ole ollut treenikavereita juurikaan, eikä samalla valmentajalla useita saman ikäisiä urheilijoita, joiden kanssa treenata. Hän ei ole käynyt leireillä ennen viime kesää, jolloin hän oli jo 25 vuoden ikäluokkaa. Itselläni harjoitteluani pääasiassa rytmittivät leirit 10 vuotta sitten. On outoa kuvitella, ettei joku kilpahiihtoa harrastava henkilö ole koskaan ollut leirillä. Missään ei tullut ikinä treenattua niin kovaa kuin leireillä, kun yritti pysyä porukan mukana ja ottaa mittaa muista, näyttää muille, että on hyvässä kunnossa. Siinä oli jotain spesiaalia, minkä kokematta jääminen tuntuisi kammottavalta aukolta omalla kohdallani.
Kaverillani on tähän päivään asti aina ollut harjoitusohjelma, jonka mukaan hän treenaa eikä hän hirveästi muuntele sitä mielensä mukaan. Uuden valmentajan myötä ohjelman muunteleminen itselleen sopivaksi (= harjoitusten siirteleminen eri päiville) tulee mahdolliseksi, joka tuntui hänestä jännittävältä, koska hän ei ole koskaan ottanut itse niin paljon vastuuta harjoittelustaan. Sellainen tilanne tuntuu taas minusta vieraalta. En voi täysin edes ymmärtää, vaikka olenhan itse ollut samassa tilanteessa lukion alussa Antin alkaessa valmentaa minua ja selkeää ohjelmarunkoa ei enää tullutkaan. Hänelle ohjelma kuitenkin tulee, mutta muuntelunvaraa on. Minusta ei enää saisi ohjelmaa tunnollisesti noudattavaa ihmistä mitenkään, olen sen verran aivopesty yksilö nykyään. En voisi sopeutua siihen enää. Ja toisekseen olen nykyään sen verran laiskistunut ja mukavuusalueelleni jymähtänyt, että ihan kilpaurheilukin voisi olla kiven alla tällä hetkellä. :D
"Jos ikinä tulen valmentamaan ketään, se on varmaa, että minun kanssani hän tulee opettelemaan kehonkuuntelua, oman harkintakyvyn käyttöä ja vastuun ottamista omasta harjoittelustaan ikätasonsa mukaisesti. Ennen kaikkea armollisuutta itseä kohtaan haluaisin opettaa, koska se, että on itselleen kohtuuton ja armoton, kääntyy jossain vaiheessa itseäsi vastaan. Se ei ole pysyvä ratkaisu. Urheilun ei kuulu polttaa loppuun kaikilla elämän osa-alueilla, vaan antaa niihin jotain lisää."
Tiedä mitä tulevaisuus tuokaan tullessaan, mutta sanon ainakin nyt tässä postauksessa sen, että jos ikinä tulen valmentamaan ketään urheilijaa, se on varmaa, että minun kanssani hän tulee opettelemaan kehonkuuntelua, oman harkintakyvyn ja järjen käyttöä, ongelmanratkaisukykyä ja vastuun ottamista omasta harjoittelusta ikätasonsa mukaisesti, kuitenkin heti siitä hetkestä lähtien, kun minä "astun puikkoihin". Ennen kaikkea armollisuutta itseä kohtaan haluaisin opettaa, koska se, että on itselleen kohtuuton ja armoton, kääntyy jossain vaiheessa itseäsi vastaan. Se ei ole pysyvä ratkaisu. Urheilun ei kuulu polttaa loppuun kaikilla elämän osa-alueilla, vaan antaa niihin jotain lisää. Olen ohjannut urheiluharjoituksia ja muutaman urheilijan kanssa tehnyt enemmänkin yhteistyötä lähes valmennuksellisissa merkeissä ja koen, etten kykene enää edes ohjaamaan ilman kehonkuuntelun ajatusta taustalla. Ohjeistan aina mitä tehdään, MUTTA aina on mutta.
"Juostaan viisi kertaa kahden minuutin palautuksella tämä lenkki, mutta kuunnelkaa sitä omaa fiilistä, mikä kropassa juuri nyt on. Ei väkisin, vaan rennosti kovaa. Jos tuntuu liian vaikealta tänään, voi tehdä vähemmän tai laskea tehoa."
Rennosti kovaa on yksi niistä monesta termistä, mikä Antin valmennuksesta jäi käytäntöön ja omaan sanavarastoon.
Tulisiko minusta hyvä valmentaja? Ehkä. Mahdollisesti. En tiedä.
Olen joskus ajatellut sitä, mutta en koskaan kovin tosissani.
Tällä hetkellä vastuu tuntuu isolta, vaikka tiedänkin, ettei valmentajan tarvitse olla kaikkipystyvä jumala. Vähempikin riittää.
Tämä oli siis tällainen urheiluharjoittelun syvimpiä ja pinnallisia asioita koskeva postaus, jossa pohdin omia kokemuksiani suhteessa toisen ihmisen kokemuksiin. Laji on sama ja nykytilanne on ollut viime vuosina kutakuinkin sama, vaikka lähtökohdat ovat olleet hyvin erilaiset. Keskustelu herätti myös itseäni omasta kuplasta, joka on kylläkin puhjennut jo ajat sitten, mutta keskustelu herätti ajattelemaan sen ulkopuolelle. Jollain tapaa olen elänyt siinä ajatuksessa, että kaikilla on kokemus ylitreenaamisesta ja kaikki ovat nuoresta asti panostaneet tosissaan ja treenanneet ahkerasti, jotka ovat tänne asti jatkaneet lajin parissa.
Kuitenkin oivallukseni olikin se, että on hyvinkin perusteltua sanoa, että mahdollisesti ne jaksavat jatkaa edelleen, jotka eivät ole nuorena treenanneet itseään loppuun tai treenanneet liian paljon. Kun he eivät ole väsyttäneet itseään liikaa silloin nuorena - vaikka siitä silloin nautinkin - niin motivaatiota ja paloa riittää edelleen vielä aikuisenakin. Itse olen juurikin sen polun ympärilläni nähnyt, että nuoruudestaan asti kovasti treenanneet ja mahdollisesti hyvin menestyneet urheilijat pitkälti lopettavat jossain vaiheessa, kun elämään halutaan muutakin sisältöä. Jos en olisi silloin täyttänyt elämäni jokaista osa-aluetta urheilulla, motivaatiota saattaisi riittää vieläkin.
"Minun urheiluni kulta-aika oli siellä nuoruudessa, jolloin sain tehdä sitä yltäkylläisesti sieluni syvintä piirua myöten niin paljon kuin ikinä jaksoin ja motivoiduin tekemään (ja sitä motivaatiotahan riitti) ja käyttää siihen koko vapaa-aikani, uhrata siihen 24h vuorokaudesta seitsemänä päivänä viikossa ja elää ja hengittää treenaamista, hiihtoa, urheilua, kilpailua."
"Joku on aina parempi kuin itse tulee koskaan olemaan ja joku tekee aina sen kyseisen asian paremmin kuin sinä, mutta kyse ei ole yksioikoisesti siitä, kuka on paras, vaan siitä, kuka on sopivin ihminen siihen hommaan ja kuka kestää elämän kolhuissa halkeamatta kokonaan."
"Yritin kyllä kaikkeni, mitä minulle suoduista lähtökohdista oli mahdollista yrittää. En saavuttanut hirveästi mitään näkyvää, vaikka hyllyt notkuvatkin palkinnoista. En kuitenkaan voittanut suomenmestaruutta, hopeaa tai edes pronssia. En päässyt edes kymppisakkiin SM-kisoissa enkä nuorten maajoukkueeseen eikä minusta tullut huippuhiihtäjää edustamaan Suomea MM-kisoihin. Koen silti, että sain paljon jotain sellaista, josta ei Wikipedia artikkelia kirjoiteta."
Paljolti omasta jääräpäisyydestä johtuu se, että vaikeuksia oli lopulta niin paljon, koska en malttanut koskaan parannella loppuun enkä pitää harjoittelutaukoa, vaikka se olisi ollut tarpeen - mutta olkoon se kaikki. Olkoon se kaikki menneisyyttäni, jota voin kaikesta huolimatta tyytyväisenä muistella. Olkoon tämä nykyisyys, jota nyt elän, sellaista mitä nyt tarvitsen ja toivon. Liikunta kuuluu siihen, mutta olkoon tavoitteellinen kilpaurheilu jotain, mikä kulkee minussa mukana ja jota en koskaan sulje täysin pois elämästäni. Ei pidä sulkea portteja ja polttaa siltoja mennessään, koska ei koskaan tiedä, mitä elämä tuo tullessaan ja kenen neuvoja saatan joskus tarvita.
"Jokainen tekee tätä omista lähtökohdistaan ja ne eivät koskaan ole kaikille samat. Urheilu on aina hyvä harrastus tapahtui se millä tasolla tahansa ja se antaa hyviä taitoja elämään. Toivon, että jokainen ihana potentiaalinen nuori, jota olen ohjannut, voisi nähdä tämän lauseen ja ymmärtää sen merkityksen."
Muistakaa, että jokainen tekee tätä omista lähtökohdistaan ja ne eivät koskaan ole kaikille samat! Eivät ole onnenlahjat kaikille myötäiset, mutta se ei silti estä yrittämästä. Urheilu on aina hyvä harrastus tapahtui se millä tasolla tahansa ja se antaa hyviä taitoja elämään. Toivon, että jokainen ihana potentiaalinen nuori, jota olen ohjannut, voisi nähdä tämän lauseen ja ymmärtää sen merkityksen. Teistä on vaikka mihin! Joten jatkakaa ja tehkää sitä mitä teette, jos nautitte siitä! Se on vain ja ainoastaan mahtavaa, kun ihmiset löytävät asioita, joista he nauttivat ja saavat elämäniloa ja pystyvyyden kokemuksia. <3
Jälleen epäilen, ettei kukaan jaksanut kokonaan lukea, mutta jos joku luki edes jotain ja sai tästä tekstistä edes jotain, niin olen siihen aivan tyytyväinen.
Saatte kommentoida, jos siltä tuntuu.
Pysykää terveinä ja peskää käsiä! <3
Heidi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti